Hetkiä luonnossa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi mukavaa kirjoitella ihan vaan kuulumisia, mutta tosiasiassa kuuluu ihan tosi vähän mitään. Olen lähinnä viettänyt aikaa luonnossa ja venynyt sohvalla tuijottaen Netlixistä elokuvia, joita en yleensä katsoisi. Aateekoolla vietetty aika vähenee samaan tahtiin kun päivät pitenevät ja huomaan kuuntelevani usein radiota aamuisin ja iltaisin. Ajoitan vieläkin ulkoiluni metsissä aamupäiviin ja harvoin törmään reiteilläni keneenkään – esimerkiksi yllä olevassa metsässä en ole nähnyt vielä kertaakaan ketään metsänpohjalla tepastelevia sepelkyyhkyjä lukuunottamatta. En todellakaan valita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen ja tänään aurinko on päässyt porottamaan pilvettömältä taivaalta ja se on herättänyt kaikenlaista pörriäistä pyörimään, hyörimään ja kylpemään kevään ensimmäisissä siitepölyissä. Eilen kävelin tutkailemaan vähän entisiä juoksupolkujani, josko siellä olisi jo sen verran kuivaa, että lenkkareilla pärjäisi ilman märkiä sukkia tai märässä savimaassa lipeämistä nenälleen. Kuivaa oli, mutta enemmän minua lopulta kiinnostikin suuri määrä mehiläisiä joiden keskellä huomasin yht’äkkiä olevani.

Lämpimänä hehkuva hiekkamaa oli saanut erakkomehiläispopulaation parveilemaan sopivia pesäkolojapaikkoja itselleen etsien ja minä olin tupsahtanut keskellä heidän askareitaan. Joskus ennen olisin juossut tukka suorana kauas pois hetimmiten, mutta nyt tunsin auvoa siinä pörisevän joukon keskellä. Kuvasin maassa yksin, kaksin tai kymmenien ryhmissä mönkiviä mehiläisiä enkä osannut pelätä pistoja yhtään. Nekään eivät minusta tuntuneet välittävän, mutta olivat sen verran liian vauhdikkaita kirkkaassa puolipäivän auringossa, ettei kuvista tullut julkaisukelpoisia. Kokemuksena silti upea ja paikalliset pölyttäjät vaikuttivat voivan hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös perhoset ovat vallan villiintyneet näinä parina päivänä. Nokkosperhosien villin pyörteisiä kaksintansseja on saanut seurailla jo muutamaankin otteeseen ja niiden hehkuvat värit on helppo erottaa jo kaukaa muuten vielä niin kovin värittömästä maastosta. Vaaleanpunaisina kukkivat näsiätkin erottuvat paljaina paistattelevista risukoista kuin muille pitkää nenää näyttäen, mutta valkovuokot nuppuineen vielä nuokkuvat kuin humalaiset; puoliavoinna, mutta ehkä jo huomenna täydessä loistossaan. Ensimmäistä kertaa elämässäin sain myös sitruunaperhosen ikuistettua, sen aina niin vikkelän pirulaisen, joka hehkuu auringossa niin kirkkaana, että palaa puhki lähes joka kuvassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime vuonna koko kevät meni minulta kiireiden vuoksi kokonaan ohitse, mutta tänä keväänä pääsen nauttimaan sen etenemisen seuraamisesta täysillä ja paraatipaikoilta. Koska kannan kameraani mukana joka retkellä, niin en usko, että täällä voi tulevaisuudessa välttyä luontokuvilta enää edes sitä vähää mitä ennen.

Valokuvaamisesta

Miekin joskus kuvasin, sillee niinku koko ajan, aina kamera mukana.
Mikä kamera sulla oli?
On se mulla vielä, se on se… olympuksen se.. eepeeäm joku, oota mie haen sen.
Tää! Mulla on kans tää, mustana, vieläkin hyvä, mut käytän harvemmin enää.
Miekin tykkäsin, kun mahtui kivasti laukkuun.
Mikset sie enää kuvaa?

Hyvä kysymys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myöhemmin kannattelen kameraa kädessäni, miltä tämä nyt oikein tuntuikaan tämä entinen kädenjatke. Sen painoa laukussa, sen suuntaamista kohti milloin mitäkin. Sitä kun sai tallennettua jotain puhdasta ja kaunista talteen muisteltavaksi ja katseltavaksi myöhemmin.

Lataan kameran akun, liitän sen kiinni koneeseen ja hyppään mukaan kuvavirtaan. Kesäreissuja, juhlia, kukkia, jouluja ja mökkimaisemia scrollaantuu ohitse. Poistan jokaisen kuvan jossa näkyy erään typerä virnistys, se saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Tuijotan pitkään jokaista kuvaa, jossa veljenpoika on vielä niin pieni ettei osaa muuta kuin itkeä ja nauraa, kun tutti näyttää peittävän puoli päätä. Kaksi vuotta sitten kuvaaminen on lakannut kuin seinään. En löydä sisältäni selitystä sen syyhyn.

Aamulla kamera on edelleen sohvapöydällä. Nostan sen välillä käteeni ja vain katselen sitä. En tohdi painaa käynnistysnappulaa tai poistaa linssinsuojusta, en vielä. Mutta ehkä taas pian. Myönnän, että se ajatus saa minut taas hymyilemään.