Ne raukean hitaat päivät

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katsoin tässä eräänä päivänä vihdoinkin muutaman vuoden takaisen hittielokuvan Kutsu minua nimelläsi (Call me by your name). Se oli niin täynnä käsin kosketeltavaa kesän tuntua, että mieleni meinasi pakahtua siinä sohvalla villasukkiin ja vilttiin kääriytyneenä.

Lipuvat kuvat Italian lämmöstä toivat mieleen ne kaikki jo menneet ja ehkä tulevatkin kesät jolloin aurinko on hivellyt maisemaa sillä lailla hehkuvasti, maalaten kovia rajoja paljaan ja varjon väleihin. Kosteutta helmeilevät, kylmää juomaa sisältävät lasipinnat jättämässä renkaita jälkeensä kaikkialle, viileän lasin tuntuessa erityisen hyvältä lämpöä hohkaavaa ihoa vasten saaden ihokarvat nousemaan pystyyn.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ne kaikki raukean hitaat päivät jolloin on liian kuuma tehdä mitään muuta kuin katsella ohi lipuvaa päivää tai kietoutua toiseen avointen ikkunoiden alla. Kuinka hyvältä maistuukaan tuore kotimainen mansikka oikein kuumana kesäpäivänä juuri torilta ostettuna, niin että se sotkee sormet ja suunpielet. Miltä se tuntuikaan istua puistossa lämpimänä kesäiltana kevyessä mekossa jalat toisen sylissä, hätistellä hyttysiä ja hiuksia toisen kasvoilta. Tuntea se kaiken ympäröivä pehmeys, jonka heinäkuinen kesäilta antaa auringonlämmön viipyessä kivilaatoilla, asfaltilla, veden väreilevällä pinnalla.

Kesän kuulaat aamuyöt, jossa viileys ja nouseva lämpö mittelevät, höyryävä hengitys ja peltojen päällä keriytyvä usva. Järkkymätön hiljaisuus ennen kuin linnut taas ennen aurinkoa aloittavat konserttinsa. Muistatteko vielä, kuinka äänekkäitä varhaiset kesäaamut ovat ja kuinka hiljaisiksi käyvät elokuut? Minkälaista se olikaan kastaa jalkansa viileään veteen kuumana päivänä, virkistäytyä. Ja kuinka suloinen onkaan sateen jälkeinen tuoksu, höyryävä asfaltti ja se kaiken alleen peittävä vihreys, joka paljastuu pölyn huuhtoutuessa alas. Syreenin tuoksu aamuauringossa ja pionien kumartavat hahmot hämärtyvässä illassa, veden pintaan pyörteitä aikaan saava ongenkoho ja kämmenselälle sulava jäätelö.

Kaikki se on vielä edessä.

Kesä.

Haaveilua

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvassa kesämökin ‘naapurissa’ oleva monen monituista vuotta hyljättynä seisonut tönö, jonka pihan kävisin mieluusti raivaamassa kuntoon.

Olen ottanut, jos nyt en ihan joka päiväiseksi, niin ainakin vähintään kerta viikkoon tavaksi klikata itseni myytävien asuntojen maailmaan, vaikka päätinkin jäädä aloilleni. Palaan kerta toisensa jälkeen samoihin asuinalueisiin, postinumeroihin, metsänvieruksiin ja tontteihin haaveilemaan.

Tämä tontti olisi lähes ilmainen huokaan ja saan kuulla kuinka hirvittävän kallista sinne olisi rakentaa, hankkia vesi ja sähkö. Mutta voi, enhän minä tuonne rakentaisi kuin korkeintaan pienen kodan ja mehiläispesiä. Istuttaisin vain, kukkia ja puita, tontinkulmalle ehkäpä pieni rakoja täynnä oleva kiviaita lyhyelle pätkälle päivän paistatteluun vaihtolämpöisille ja pahainen portti tien päähän hidasteeksi ulkopuolisille. Se olisi kaistale luontoa vain, pieni piilopaikka. Ehkä sinne tosiaan olisi pakko rakentaa, jos tontin lunastaisi, mutta haaveiluun ei sisälly pakkoa.

Tai entäpä se kaunis pihapiiri puineen ja useine rakennuksineen, kasvimaineen ja puutaloineen. Lääniä olisi vaikka omalle kukkapellolle ja hintakin kohtuullinen, siellä eläisin mukavan autuaasti elämän ehtoopuolelle asti. Haaveissa naapurit, mittavat remontit, autotiet ja muut äänien aiheuttajat eivät ole läsnä muuten kuin alhaisena hintana. Silmissäni siintävät vain kukkaisat pellot, omenapuut ja varpaiden alla kutitteleva oman pihan nurmikko.

Tai jos sittenkin ostaisin (sillä olemattomalla lottovoitollani!) vain hirvittäviä määriä metsää, hehtaareja hehtaariensa perään vai ehkä sittenkin suota. Enhän minä toki niillä itse niinkään mitään tekisi, metsässä korkeintaan käpöstelisin menemään kamera olalla riippuen, mutta olisihan se poissa muusta käytöstä. Antaisin metsän kasvaa omana yksikkönään ilman, että siellä jatkuvasti kävisi joku hakemassa polttopuuta energianlähteeksi. Metsä saisi itse hoitaa itsensä, sillä talousmetsää en haluaisi ylläpitää. Ehkäpä sittenkin lahjoittaisin kaiken omistamani alan Luonnonperintösäätiölle tai myisin pilkkahintaan, jos lahjoituksia ei saisi ottaa vastaan. Perintönähän alueet sitten viimeistään menisi heille, kun minusta aika jättäisi.

Haaveet on haaveita ain’…

Uudesta rytmistä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
huhtikuussa säätila heitti häränpyllyä ja saatiin luminen aprillipila muutamaksi päiväksi.

Monen muun ihmisen tavoin olen saanut viime aikoina päättää täysin oman elämäni rytmin. Ei ole mitään pakollisia vastuutoimia hoidettavana, ei tapaamisia tai mitään sellaista asiaa, jota en voisi kotisohvalta käsin hoitaa (paitsi kauppareissu, sillä en halua terveenä ja kauppaan kykenevänä henkilönä turhaan rasittaa tilauspalvelua). Kaikki tämä vapaus laittaa helposti pään, unirytmin ja koko elämän sekaisin, mutta kaikeksi onneksi sain itselleni yllättävän nopeasti toimivan rutiinin aikaan, sillä rutiinit ovat se asia, jotka minun pääni pitävät kasassa.

En vello sängyssäni pitkään aamuisin muuten kuin silloin, kun nukun yllättäen 10 tuntia heräämättä putkeen (uskomatonta, mutta totta!) tai herään aamuyöstä miettimään universumia sitä kuitenkaan ymmärtämättä ja torkun sitten sen vuoksi vähän myöhempään. Syön aamiaisen koneen ääressä, sitten ulkoilen, jos on hyvä sää ja teen lihaskuntoa (säästä huolimatta). Lounaaksi nautin jotain pientä, muutaman palan leipää tai itse leivottua kanelipullaa. Lueskelen sohvalla lehtiä tai kirjaa, selailen blogeja, kirjoitan tai vain ihmettelen. Valmistan päivällisen, jonka nautin yleensä neljän ja viiden välillä, katselen syödessäni sarjoja (viime aikoina Frendejä) tai elokuvaa, joiden parissa saatan istua iltaa iltapalaan asti, jos en keksi muuta tekemistä. Kahdeksan maissa laitan Auta Antti -podcastin pyörimään ja joogaan. Sänkyyn pyrin siirtymään viimeistään yhdeksältä ja unta haen kymmenen maissa.

20200401_121433

Päiviin toki kuuluu myös monia tyhjiä hetkiä, jolloin vain tuijotan seinää, ikkunasta ulos tai seisoskelen parvekkeen ovenraossa teekuppi kädessäni katsellen leikkipaikalla leikkiviä lapsia vanhempineen. Siivoan, pesen pyykkiä, astioita ja itseäni kuten ennenkin. Ajattelen paljon asioita, välillä myös ääneen, että muistaisin minulla vielä olevan ääni. En soittele normaalia enempää ihmisille tai osallistu videon välityksellä viini-iltoihin, sillä en tee niitä asioita muutenkaan siinä määrin, että niitä olisi jotenkin suuresti ikävä. Viestit ja kuvat kulkevat kyllä niin kuin ennenkin

Mitä pidemmälle sosiaalinen eristäytyminen on edennet, sitä varmemmin olen laittanut puhelimeni älä häiritse -tilaan jo heti aamupäivästä. Jos ennen sinkoilin ajatuksesta toiseen eikä piiputtava kännykkä ainakaan keskittymistä auttanut, niin nykyään olen löytänyt lähes täydellisen keskittymisen tilan, jolloin en todellakaan kaipaa häiriöitä. Ei ole mitään ärsyttävämpää silloin kun koittaa hioa jo valmiiksi vaikeaa ajatusta sopivaksi lauseeksi, kuin puhelimen kymmenes piuaus kahden minuutin sisään. Pidän minulle viestittävistä ihmisistä kovin, tottakai, mutta en halua olla koko ajan tavoitettavissa edes silloin, kun olen koko ajan tavoitettavissa. Palaan viesteihin sitten, kun nostan taas puhelimen omasta halustani käteen.

20200404_171544_kop

Pelottavinta tässä kaikessa on se, että voisin tottua tähän elämään liian nopeasti ja olen jo hieman tottunutkin. Jos saisin tähän lisättyä hieman sosiaalista kanssakäymistä sen fyysisemmässä muodossa pelkkien viestien sijaan, kahvilakäyntejä ja museoissa lorvailua sekä tapahtumia, voisin sanoa eläväni täysin itseni näköistä elämää.

Kaikesta huolimatta tulee kevät

20200328_082232

Toissapäivänä allekirjoitin varmasti monen muun suomalaisen tavoin lomautusilmoituksen ja eilen kävin tekemässä viimeisen asiakaspalveluvuoroni. Edessä on vielä myymälän kevätunille asettamisvuoro, jonka olen toivonut tehtäväksi siten, ettei myymälä olisi enää avoin asiakkaille.

Fiilis oli lomautustiedon tullessa levollinen, sillä sen oli odottanut tulevaksi jo paljon aimmin eikä enää tarvitsisi olla kontaktissa vieraiden ihmisten kanssa, jotka eivät välitä hallituksen ja/tai THL:n suosituksista pysytellä kotosalla ja käydä kylillä hoitamassa vain ne pakolliset kauppa- ja apteekkiasiat. Samaan aikaan tunnelma on myös erittäin epätietoinen ja pelokas, koska ei tietenkään ole mitään takuita siitä, että työpaikka kaiken tämän jälkeen vielä olisi tallella odottamassa tai josko on itse jo viruksen kantaja, sillä meillä(kin) kävi asiakkaina Helsingistä tulleita mökkiläisiä, jotka oikein asialla kehuskelivat. Olo on ollut kuin typeryyden etulinjassa työskentelisi. Vaikka mieluusti kävisinkin aivan normaalisi töissä, niin silti olen joka hetki kiitollinen siitä, että pääsin pois – vaikkakin sitten lomautettuna vailla varmuutta tulevaisuudesta. Nyt vain toivon terveyttä (niin kehon kuin mielenkin!) linnoittautuessani yksinäisyyteen ja pelkkiin metsävierailuihin vähintään kahden viikon ajaksi.

Nyt aika todellakin tuntuu olevan vain muovailuvahaa, jota on joko loputtomasti tai aivan liian vähän. Kaikesta huolimatta kevät kuitenkin tulee ensimmäisten leskenlehtien, sinivuokkojen ja perhosten(!) muodossa. Pysytään turvassa sekä terveinä ja koitetaan välillä ajatella muutakin kuin vallitsevaa maailmantilaa!

Koodinimi COVID-19

Ensin ajattelin, etten edes kirjoittaisi koko aiheesta mitään, mutta näyttää siltä, etten kirjoita mistään muustakaan, sillä eihän mielessä lopulta oikein muuta tällä hetkellä ole kuin koodinimi COVID-19.

On ollut järkyttävää huomata, kuinka välinpitämättömästi toiset suhtautuvat virukseen, sen leviämiseen tai vakavuuteen. Ohjeita kotiin jäämisestä ei oteta tosissaan ja kauppakeskuksen käytävillä kohtaa niin nuorisoa, työikäisiä kuin eläkeläisiäkin. Koetaan, että säännökset eivät koskettaisi juuri minua, sillä olenhan oireeton! Ikäni puolesta kuulun riskiryhmään, mutta ei minuun koskaan mikään tauti tartu, olen aivan terve! Tämä on vain ylireagointia, sehän on vain tavallinen flunssa! Ainahan joku flunssaan kuolee ja hehän ovat jo valmiiksi sairaita!

Maat lyövät rajojaan kiinni, ihmisiä on karanteenissa ja osassa Eurooppaa ihmiset eivät saa enää liikkua kaduilla vapaasti. Maailman talous on kuralla ja ihmiset menettävät työnsä. Jos kyseessä on edelleen mielestäsi vain tavallinen flunssa ja kaikki tämä mitä nyt Suomessa tapahtuu ylireagointia, niin mene itseesi. Ymmärrä, että maailmassa on muitakin kuin sinä. Vaikka olet näennäisesti terve voit silti toiminnallasi sairastuttaa jonkun muun, joka voi kuolla koronaan vaikkei edes kuuluisi yhteenkään riskiryhmään. Jokainen sairastettu tauti myös jättää kehoomme jäljen ja jos jäät nyt kuukaudeksi vapaaehtoisesti kotiin mahdollisuudella ulkoilla saatamme välttää sen, että tulevaisuudessa meidät pakotettaisiin jäämään neljän seinän sisään lain määräyksestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
voisi tulla metsää ikävä, jos ulkonaliikkumiskielto iskisi myös Suomeen.

Itse olen vielä tätä kirjoittaessani töissä ilman etätyömahdollisuutta, mutta koska tilanteet elävät päivittäin ja tunnettain, en voi olla varma sen jatkuvuudesta. Veikkaan, että pisimmillään nyt jo lyhennetyt vuorot jatkuvat ensi viikon loppuun, lyhimmillään voin jo kohta saada tiedon, että lomautus alkoi hetinyt. Vaikka mielelläänhän sitä töissä kävisi ja pitäisi palkkatulot rullaamassa (moikkamoi päätös 10k säästämisestä tänä vuonna!), niin yhtä mielellään jo soisi kauppakeskukset suljettaviksi. Siellä hengaillaan edelleen ikävuosista riippumatta, ei ymmärretä kehoitusta pysyä kotona ja sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamista. Kaikki toisen kappaleen perustelut olen kuullut töissä ollessani itsensä terveiksi kokeneiden suusta.

En kuulu itse mihinkään riskiryhmään, mutta lähipiirissäni on monia jotka kuuluvat. En tapaa perhettäni tällä hetkellä ollenkaan, etten vain vie mukanani mitään, joka voisi viedä läheiseni tehohoitoon tai hautaan. En tapaa ystäviäni tai kavereitani, sillä en myöskään toivo heille käyvän huonosti. Naapurkaupunnissa kävin viimeksi viime viikonloppuna, enkä tiedä milloin seuraavan kerran. Tämänkin vapaapäivän hengaan vain kotona, sillä voinhan tietämättäni olla viruksen kantaja, niin kuin sinäkin (tsekkaa linkistä THL:n infograafi sairastuneiden ikäjakaumasta. itse kuulun ikäni puolesta suurimpaan joukkoon.). Tunne siis vastuusi ja poistu kotoa ihmisten ilmoille vain, jos on pakko. Metsään ja muuten ulkoilemaan saa vielä mennä ja on meidän omasta toiminnastamme kiinni, kuinka kauan se on vielä sallittua. Hallitus ja THL ovat antaneet ohjeet ja se on nyt meidän jokaisen vastuulla toimia niiden mukaan.

Kotona oleminen on nykyaikana liiankin helppoa, sillä yhteyden pitäminen keneen tahansa on vain puhelimen päässä. Vaikka meitä on kehotettu välttämään fyysistä kanssakäymistä, niin voimme silti olla sosiaalisia. Soitelkaa toisillenne (varsinkin iäkkäämmille sukulaisille ja tutuille), lähetelkää viestejä ja meemejä, kirjoittakaa kortteja ja kirjeitä. Peli-illankin voi suorittaa videokuvan välityksellä ja katsoa vaikka kaverin kanssa saman leffan samaan aikaan sitä viestein kommentoiden. Hauskanpitoa ja välittämistä ei ole kielletty, niitä on vain tehtävä hieman eri tavoin kuin ennen. Pysykää positiivisina, yhdessä tästä selvitään. ❤

Tavallaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helmikuu on hieman huomaamatta päässyt etenemään jo ensimmäisen viikon verran ilman, että olen oikeastaan edes huomannut. Olen tavallaan ollut kipeänä koko kuun ajan, joten ihmekös tuo ettei niin tule pidettyä ajankulusta kirjaa.

En kuitenkaan ole ollut poissa töistä, sillä sairauslomaa ei saa siitä, että on tavallaan vähän kipeä. Kurkkua kivistää, nenä vuotaa ja olo on kaiken kaikkiaan kurja, mutta koska kuume ei vain nouse (tai sitte kuumemittarini vetelee erittäin viimeisiään, onhan se jo viimeiset vuodet ollutkin kahdessa osassa), niin en ole todistettavasti sairausloman tarpeessa.

Onnea on kuitenkin vapaapäivät ja vietinkin koko eilisen päivän sohvalla maaten Twin Peaksin viimeisiä jaksoja ja omia silmäluomiani tuijotellen, vieressäni nenäliinat, Frantsilan 11 yrtin hoitosalva (parasta kovia kokeville nenänpieluksille!) ja litrakaupalla nesteitä mehuista teehen. Tein myös tietoisen päätöksen olla avaamatta läppärin kantta koko päivänä ja se oli yllättäen aika helppoa, sillä ei siihen lopulta ollut tavallaan edes mielenkiintoa tai oikein energiaakaan.

Tänään aion vielä jatkaa sohvatyynyn kuvioiden painamista poskiini, mutta kuten huomata saattaa, avata myös sen läppärin ja naputella hieman jotakin ylös (ja lukea vähän muidenkin juttuja). Vaikka syy olikin hieman pakottava, niin eilinen vetelöintipäivä tuli myös ihan tarpeeseen muutenkin. Joskus on vain höllättävä kaikessa ja annettava itsensä levätä kokonaisvaltaisesti, niin fyysisesti kuin henkisestikin, tylsistyä ihan luvan kanssa. Tavallaan täydellinen tylsistyminen voi olla parasta mitä voit itsellesi antaa, sillä siitä alkaa usein luovuus. Pitäisi muistaa se myös silloin, kun on terve.

Rönsyjä

IMG_20190821_114049_062

Miun ajatukset on viime aikoina rönsyilleet. Paljon. Olen aloittanut uusia projekteja ja jatkanut vanhoja, hurjastellut päivän verran ja sitten lopettanut, jättänyt kesken ja siirtynyt uuteen tai toiseen vanhaan. Olisi sata asiaa, jotka kiinnostaisivat ja saisi tehdä, enkä osaa keskittyä, tarttua yhteenkään kunnolla. Olisi monta aloitettua tekstiä, jotka odottavat sitä malttia kirjoittaa ne loppuun, jättämättä niitä vain leijumaan.

Näillä saattaa, keittiölääkärin pätevyydellä, olla jokin yhteys sen kanssa, etten ole viime viikkoina oikeastaan taas nukkunut yli neljää tuntia enempää yössä. Jokin vain valvottaa pikkutunneille asti ja silti herään virkeänä ennen aamuviittä (ei sillä, että nousisin silloin ylös, vaan jään pyörimään peiton ja tyynyjen pehmeyteen, lopulta ollen sellaisessa tilassa ettei enää edes tiedä onko hereillä vai unessa), nukahtaakseni viimein puoli tuntia ennen kellonsoittoa ja ollakseni sen helähtäessä tietenkin kuolemanväsynyt. Viime yönä heräsin kahden tunnin yöunilta ennen kolmea, mutta käänsin määrätietoisesti kylkeä koko maailman puolesta ja sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lopulta nukuttua yli viiteen.

Ehkä tämä rönsyily siis tästä. Sainhan tämänkin kirjoitettua jo kokonaan.

Kuva Ainolan puiston kasvihuoneesta, Oulusta. Istuin siellä viime kesänä lukemassa kirjaa pienen suihkulähteen pulputtaessa, tämän jättimäisen ihmeköynnöksen alla. Se oli ihanaa.

Myös kauneimmat puut kaatuvat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä vuonna olen kulkenut hyvän tuurin tiellä sen suhteen, että vapaapäivinäni on oikeastaan poikkeuksetta paistanut aurinko tai vesisade on vähintäänkin pysynyt poissa. Hyvä karmani ei taittunut vielä tänäänkään, joten lähdin ulkoilemaan heti aamusta.

Päädyin katselemaan auringon hidasta nousua kaupungin yli samalla, kun korvanapeistani soi Antti Aution ‘Liikaa‘. Hetki tuntui maagiselta. Joskus tämä kaupunki on liian vähän, mutta yhtä usein se on myös liikaa. Tänään se on jotakin siltä väliltä eikä mikään minussa liikahda.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävelen hyppyrimäkien vierustaa ja mietin heitä, jotka sieltä ovat kauan sitten hypänneet. Heitä, jotka lähtivät liukuen loivempaan mitalit mielessään ja heitä, jotka valitsivat jyrkemmän menetettyjen rakkauksien ja epätoivojen vuoksi. Aurinko valaisee hyppytornit kuin kuumana kesäpäivänä ja ajatukseni leijailevat jo kohti metsää, ikuisesti vihertäviä sammalmättäitä kohti.

Kiitän hiljaa mielessäni itseäni siitä, että otin sittenkin kameran mukaani. Vaikka palautinkin vuodenvaihteessa lainassa olleen 1.8/45mm objektiivin ja tunnen sen jälkeen suurta inhoa ei-minkään-kuvaamiseen-sopivaa omaa objektiiviani kohtaan, niin silti jaksan kantaa kameraa mukanani. Se tuo nyt eräänlaisen oman rauhansa metsäretkiinkin, kun ennen kuvasin satunnaiset räpsyni kännykällä, jolloin helposti sitten päätyi myös lukemaan ja vastailemaan viesteihin. Nyt, kun kuvia ottaa vain kameralla ei päädy selailemaan turhia, vaan voi nauttia vain luonnosta ja juuri siitä hetkestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ilma oli mukavan kirpeää, juuri sopivan raikasta muttei keuhkoja pistelevää. Maa tihkui heppoisaa jäätä ja painui kevyesti jalan alla. Vedetkään eivät olleet jaksaneet jäätyä kuin osaksi ja niin kevyesti, että hengityskin sen saisi sulamaan. Pieni osa minussa iloitsee tästä lumettomuudesta, kun ei ole tarvinut luovuttaa metsäreittejä laduille, mutta osa suree talven puuttumista, tätä kaikkea säiden nurinkurisuutta. Ei tammikuussa pitäisi olla niin lämmintä, että ohuelle syystakillakin tarkenee ja sateenvarjoa tarvitsee joka toinen päivä. Ei tämän pitäisi olla näin.

Kotona keitän kupin teetä lämmikkeeksi sormille ja sielulle, poskilla hehkuu terve väri. Maljakossa neilikat sojottavat vähän joka suuntaan, viltin alla on mukavan lämpöistä ja raukeaa eikä tätäkään päivää olisi voinut paremmin aloittaa kuin metsäretkellä.

2020 mielessäin

“Parannan ainakin tapani sen suhteen, että yritän nähdä ystäviä ja tovereita useammin. Tiedän, että tänä vuonna usea tapaaminen jäi työkiireiden ja väsymyksen jalkoihin, mutta ehkä ensi vuonna osaan järjestää aikani paremmin ja annan aikaa heille, jotka sitä ansaitsevat. Lupaan yritän myös oppia sanomaan useammin ei ja sanomaan suoraan, jos jonkun seura tai yhteydenotot eivät mieltäni lämmitä. Opettelen siis vetämään tarkempia rajoja. Yritän myös olla olematta se, joka aina joustaa. Y R I T Ä N myös raivata kalenterista tilaa kirjoittamiselle joka viikko, sillä taitoni tuntuvat olevan aivan ruosteessa ja sanavarastoni vallan ehtynyt, kun en ole päässyt leikkimään sanoilla aikapäiviin. Olen myös vakaasti päättänyt aloittaa taas oikealla kameralla kuvaamisen, vaikken siinä niin taitava olekaan. Tahtoisin myös päästä käymään jossakin uudessa kaupungissa, jossa en ole aiemmin vieraillut tai jossa olen käynyt viimeksi lapsona. Ja tietysti nuo samat keikkakokemukset ja kahvilahetket olisi toivottavia myös tulevana vuonna 2019.”

Sanoi allekirjoittanut viime joulukuussa tulevasta vuodesta 2019.

Kulunut vuosi 2019 on välillä tuntunut kuin suurelta, kylmän kostealta pyyhkeeltä, jota on läimitty vasten kasvoja, mutta ehti siinä olla paljon hyvääkin – onneksi. Suurimmaksi osaksi olin kuitenkin aika paska tyyppi, noin niin kuin ystävänä ja kaverina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En parantanut tapaani siinä, että olisin nähnyt kamuja, tovereita ja ystäviä enemmän, vaan kääriydyin entistä enemmän itseni sisään. Syyt siihen koen kuitenkin sen verran hyviksi, etten ruoski itseäni siitä liikaa – koko vuoden kestänyt putkiremontti  melusaasteineen ja evakkoineen vei henkistä (ja myös fyysistä) jaksamistani niin paljon, etten oikeasti vain jaksanut – en vaikka kuinka kamuistani pidänkin. Myös se, että kuljin paljon kahden kaupungin väliä verotti aikaani ja jaksamistani. Moni kaveruussuhde haaleni lisää tämän vuoden aikana, mutta ehkä saan niihin taas eloa tulevaisuudessa – toki on myös tärkeää miettiä, että onko järkevää pitää sellaisia ihmisiä elämässään muutenkaan, jotka eivät jaksa tukea tai ymmärtää sinua silloin, kun olet kovilla.

Lakkasin myös joustamasta joka suuntaan, opin sanomaan ei ja vetämään rajoja – pääsin myös sanomaan suoraan eräälle yöaikaan lähestyneelle, katumusta tihkuneelle miehelle vuosien takaa, että hänen yhteydenottonsa eivät ole nyt tai tulevaisuudessa toivottuja.

Häpeäkseni täytyy myöntää, etten käynyt myöskään kuin yhdellä keikalla koko vuonna, mutta ehkä se riittää, kun kyseessä kuitenkin oli kamujen levyjulkkarikeikka. Kaikenmoiset festaritkin jäivät väliin ja vaikka tarkoituksena oli mennä (kahdesti!) Antti Autionkin keikalle, niin jotenkin ne vain jäivät välistä. Kun ei jaksa, niin ei vain jaksa, vaikka kuinka kiinnostaisi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jottei tämä nyt vallan synkistelyksi menisi, niin ehdin, jaksoin ja tein kuitenkin jotain myös vuonna 2019! Kahviloissa tuli tietenkin taas luuhattua, teetä juotua ja leivonnaisia maisteltua – yksin ja yhdessä, kotikaupungissa ja vieraissakin. Aloitin aiheen tiimoilta myös (noin) kuukauden kahvila -sarjan täällä blogin puolella. Pääsin myös käymään uusissa kaupungeissa, kun toukokuussa juhlimme kaverin tupareita Imatralla ja kävimme ihastelemassa Imatrankosken juoksutusta sekä syyskuussa Savonlinnassa päiväretkellä Olavinlinnan maisemissa. Vanhoina tuttuina kaupunkeina kävin toki taas Oulussa (paras lomakohde), Helsingissä (Luonnonkaunis messut), Hämeenlinnassa (Museo Militaria) ja Turussa (Amélie Turun kaupunginteatterissa). Luuhasin paljon museoissa eli Museokortti on edelleen paras hankintani ikinä ja vietin vuosipäivää naapurikaupungissa. Kuljetin myös ahkerasti ihan oikeaa kameraa mukanani ja sain lainaan 45mm/1.8 objektiivin, johon olen ihan totaalisen ihastunut – vaikka olenkin pääasiassa kuvannut sillä(kin) vain kukkia, heh.

Vietin aikaani mökillä (josta postauksen kuvat lähinnä ovat), yksin ja porukoiden kanssa, sekä muutenkin luonnon ääressä. Opin myös nukkumaan (loppuvuodesta en enää osannut) ja opettelemaan pois jatkuvasta kiireen tunnusta. Kävin kolmesti teatterissa (kuinka kulturellia), elokuvissa ja kotibileissä – they come in threes I see. Suurimmaksi osaksi elin kuitenkin ihan sitä perusarkea jossa herätään, pestään hampaat, käydään töissä, tullaan kotiin, pestään hampaat ja käydään nukkumaan joko omaan tai evakkovuoteeseen. Putkiremontin sivussa olen myös omatoimisesti saanut aikaan pientä pintaremonttia, joka jatkuu vielä tänä vuonna.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta mitä odottaa vuodelta 2020 ja täysin uudelta vuosikymmeneltä?

Tuota samaa perusarkea, tietenkin, sekä jaksamista ja mielenkiintoa kohdata taas muutakin kuin oman kodin seinät. Käydä hakemassa selkäpiitä kipitteleviä väreitä livemusiikin parissa, silmäniloa ja virikkeitä museoista ja mielenkiintoisten elokuvien katsomaan menemistä heti eikä vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kahviloissa ja kirjastoissa kiertelyä, kaupunkivierailuita (jokin uusi kaupunkikohde!) ja kulttuuria. Pintaremontin valmiiksi saattamista hiljalleen ja tämän muutaman kuukauden vallalla olleen alavireen ja selittämättömän surun voittamista. Lämpiminä juotuja teekuppeja ja lempeitä päiviä itseä ja muita kohtaan. Rakkautta, rohkeutta ja rauhaa – niin sisäistä kuin yleismaailmallistakin. Musiikin palauttamista elämään nyt, kun sitä taas voi kotonakin kuunnella. Kirjoittamista blogiin, tiedostoon ja käsin, lukemista ruudulta, kirjojen sivuilta ja A4-tulosteilta. Niitä minä kaipaan ja tahdon tulevaan vuoteen, vuosikymmeneen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä sinä kaikkein eniten odotat tältä jo kiivaasti päiviään kirivältä vuodelta?

Erään vapaapäivän anatomia

1,5 tuntia sängyssä venymistä herätyksen jälkeen ja senkin jälkeen e r i t t ä i n laiskasti suoritetty ylösnousemus.

Aamupalan äärellä päivän agendan ja menojen suunnittelu ja niille lopulta kintaalla viittaaminen. Kirjastoon varatut ehtisi noutaa vielä ensi viikollakin ja kaupastakaan ei lopulta mitään niin akuuttia noudettavaa ole, aina voi sulattaa pakastimesta iltapalaleipäsen. En menisi minnekään tai tekisi mitään sen kummempia askareita, sovittu!

Yhden rönsyliljan istuttaminen amppeliin ja sille roikotusnaulan paikalleen nakuttaminen, joka muuten oli päivän aikana AINOA kuulunut remontoinnin ääni. Virkkasin lisäksi valkovihreän roikotusnarun.

Yhdeksän kuunneltua After Work -jaksoa samalla, kun puuhailin edellä mainittua askaretta ja rakensin 5000 palan palapeliä (jonka aloitin elokuussa lomaprojektina, mutta en sitten ollutkaan lomalla kotona oikein ollenkaan, hehs) ja pyörittelin pyykkejä koneeseen, pois ja telineeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaksi jaksoa MasterChef Australiaa ja jätin katsomatta enää vain finaalin, sillä sitä varten on hankittava jotakin nautinnollista syömistä. Jälkimmäisen jakson kohdalla oli bravuurini nimeltä “jääkaapin jämät”.

Yksi jakso Black Mirroria, jota en ole jaksanut katsoa eteenpäin pitkään aikaan, mutta jospas senkin saisi katsottua loppuun jossain vaiheessa nyt, kun masterchefukin alkaa olla katsottuna.

Kuusi kuppia teetä, iltapäivästä eteenpäin vain rooibosta, sillä pitäähän nyt erikseen olla kasvinistutustee, palapelitee, jälkiruokatee ja mitä näitä nyt oli.

Viisi palaa suklaata hyllykköä vastaan saadusta rasiasta, joista tällä kertaa yksi oli hyvän makuinen – rasia on siis täynnä erimakuisia tryffelitäytteisiä suklaanamuja ja inhoan niitä! Makeanhimo tyyntyy nopeasti, kun tunkee näitä edes yhden suuhun.

Yksi pakattu reppu ja ladattu kameran akku Turun visiittiä varten.

Yksi käsin valmiiksi kirjoitettu postaus.