On kaksi tapaa elää

Kävelin luontopolulla 3- ja 5-vuotiaan kanssa. Tuli eteen sitten myöhäinen ja pullea mustikka, karvainen toukka, muurahaiskeko tai iso kivi pienempi huokaisi syvään wau, ooh tai onpa se hieno. Kun iso kivi sai osakseen ihastunutta huokailua isompi tokaisi hieman päivitellen miten pienemmän mielestä kaikki oli aina niin upeaa, jopa kivi, että onhan niitä nähty. En enää tarkalleen muista mitä vastasin, koska tilanne huvitti minua niin, mutta päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kuuntelijakin oli jo pian menossa kepukka kädessä tutkimaan seuraavaa mätästä (joka varmasti oli myös salaa erittäin ooh ja hieno).

Hetki palasi mieleeni, kun törmäsin taas usein kuultuun sitaattiin jota Albert Einsteinin sanomaksi väitetään:

On kaksi tapaa elää:
joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

Sama aihe pyöri mielessäni myös elokuussa, kun pyörin ympäri Helsinkiä kilometri toisensa jälkeen arkkitehtuuria, merta ja maisemia ihastellen. Kaikki näytti niin kauniilta ja ihmeelliseltä, että joka toisessa kulmassa oli kaivettava puhelin käteen kuvanottoa varten. Mutta kuinka kauan jaksaisi ihastella ympäristöään, jos muuttaisi Helsinkiin asumaan? Tai oikeastaan mitä vain uutta kaupunkia. Kestäisikö kuherruskuukausi sen kuukauden vai kaksi ennen kuin arki alkaisi tuntua arjelta eikä enää kohottaisi katsettaan kauniisiin yksityiskohtiin vanhoissa kivitaloissa tai puutarhat eivät enää houkuttelisi ihastelemaan, poikkeamaan reitiltä?

Ei tähänkään tietenkään ole mitään absoluuttista vastausta. Toinen ihastelee, toinen ei. Oli kuitenkin herättelevää miettiä asiaa – olenko minä se joka ihmettelee vai se joka ei. Vaikka oli harmillista todeta, että en todellakaan aina ole se ihmettelijä, vaan usein puurran arjessani eteenpäin laput täysin silmillä, niin olen silti luonteeltani pohjimmiltani se, joka pysähtyy kauniiden asioiden äärellä useammin kuin se, joka kiirehtii ohitse. Se, joka vieläkin bongaa kotikaupungistaan uusia kulmia, liikennevaloissa pönöttäessään kuikuilee taivaalla liitäviä lintuauroja ja tuijottaa lumoutuneena puista hiljalleen tuulen mukana leijailevia kultaisen keltaisia kolikoita pitäen niitä ihastuttavan ihmeellisenä.

On alkamassa synkin ja pimein vuodenaika, mutta jos jaksaa ihmetellä ja ihastella, niin ehkä siitäkin taas selvitään.

Kerroksia

Istun iltaisin parvekkeen kynnyksellä vilvoittelemassa ennen nukkumaanmenoa kunnes tulee kylmä – voitteko kuvitella maailmaa, jossa suomalaiselle tulee kylmä lämpötilan edelleen hipoessa +25°C astetta – ja lämpimiin lakanoihin on suloista kääriytyä nukkumaan. Istuessani siinä hiljaa tuijottelen taivaalle, sen eri kerroksiin. Hieman alempana lentävät nykivät sudenkorennot ja ylempänä sulokkaasti liitelevät pääskyt. Mietin mikseivät kerrokset kohtaa, miksei pienempi joudu syödyksi. Ovatko sudenkorennot liian suuria suupaloja pääskyillä vai maistuvatko ne pahalta. Kukkakärpäset ovat löytäneet parvekkeelleni ja yksi niistä laskeutuu varpaalleni.

*

Sain jokin aika sitten eräältä tuttavalta viestin. Hän kyseli vanhan blogini perään, josko olisi mahdollista, että avaisin sen taas julkiseksi, että hän saisi erään tietyn mieleenpainuneen tekstin itselleen. Lähetin lopulta tekstin kuvineen hänelle word-tiedostona, sillä blogi jääkööt edelleen kätköihin. Päädyin kuitenkin mielenkiinnosta lukemaan lähes ja yli 10 vuotta vanhoja tekstejäni bloggeriin ja ihastelin sitä tapaa jolla tuo nuorempi minäni oli osannut olla avoin, jaksanut kuvata paljon niin kameralla kuin sanallisestikin ja kirjoittanut asioita auki. Sanoittanut tuntemuksiaan pitkästi tai sitten vaan käynyt heittämässä jonkun pienen vitsin kuin ei tässä mitään. Verkkokalvoilleni lävähti kuvia ihmisistä, menoista, tekemisistä, tutuista ja jo tuntemattomista joihin yhteys on aikaa sitten katkennut tai joihin se luotu kaiken jälkeen uudelleen.

*

Ostin viiden vuoden päiväkirjan, one line a day -tyylisen. Siihen mahtuu vain muutama rivi per päivä, viisi vuotta samalle sivulle. Kirjoitan siihen iltaisin asioita joita tein tai tunsin päivän aikana. Että tuntui mukavalta, kun kaveri kutsui privaattiin elokuvanäytökseen (vaikken mukaan muiden menojen takia päässytkään) tai että tunsin mustasukkaisuuden pistoja, ikävää, iloa ja väsymystä. Kävin aamulla kävelyllä tai istuin illalla parvekkeella miettien pääskyjä ja korentoja. Jotain sellaista mikä juurruttaa siihen päivään, jonka sitten vielä muistaa vuoden tai viiden vuoden päästä – tai sitten ei. Vähän niin kuin salasanojen taakse kätketyt blogipostaukset joista osasta saa kiinni täydellisesti ja osaa ei muista ollenkaan.

Pionit ovat kärsivällisyysharjoitus

Ostin tiistaina pioneja ja ajattelin niiden avautuvan iltaan mennessä.

Illalla ennen nukkumaanmenoa katselin kevyesti avautuneita nuppuja ajatellen, että kyllä ne aamulla ovat avautuneet.

Aamulla terälehdet olivat taas hieman enemmän erillään toisistaan, joten kyllä ne illalla töistä palatessani varmasti olisivat jo auki.

Illalla päädyin taas ajattelemaan, että josko aamulla sitten.

Aamulla, että josko sitten illalla olisivat.

Ja kun torstai-ilta koitti ja saavuin kotiin oli odotukseni vihdoin ohitse.

Pioneja maljakkoon ostettaessa on hyväksyttävä se pieni ääni takaraivossa, että ehkä ne nuput eivät koskaan aukeakaan tai ehkä niistä avautuu vain yksi. Kuitenkin sen riskin aina ottaa, sillä avautuessaan pionit vain ovat niin hiton kauniita, että edes yksi avautunut pioni hyvittää kaikki ne sulkeutuneiksi nupuiksi jääneet. On hyvä myös tiedostaa jo ostovaiheessa, että valmiin kukinnon sävy poikkeaa huomattavasti nupun väristä. Näissäkin kuvissa on vain muutaman päivän ero, mutta väri on lähes kokonaan kaikonnut.

Pionit ovat kärsivällisyysharjoitus, niin maljakossa kuin kukkapenkissäkin. Istutuksen ja jakamisen jälkeisinä vuosina se jättää usein kukkimatta antaen odotuttaa kukkaloistoaan kesien yli. Pionin työntäessä pienet nuppunsa esiin tietää, että kukinnan odotuksesta tulee pitkä kukinta-ajan ollessa kuitenkin niin lyhyt. Viime kesänä odotin mökkipihan kukkapenkkien pionien kukkimista hartaudella nuppujen ollessa joka päivä hieman isommat, mutta lopulta ne eivät ehtineet kukkaan ennen lähtöäni. Lohdutin itseäni ostamassa kotona pioneja ruokapöydälle.

Viime päivinä olen haaveillut (taas) siirtolapuutarhamökistä ja mm. pionien istuttamisesta sen pihamaalle, sillä en usko kärsivällisyyttä koskaan olevan maailmassa liikaa.

Toiset keväät ovat parempia kuin toiset

Viime keväänä näihin aikoihin Suomi meni kiinni, kun taas tänä vuonna puhutaan varovaisesti ja kuiskaten sen avaamisesta.

Viime keväänä näihin aikoihin lähdin joka päivä pitkälle kävelylle, kun taas tänä vuonna olen maannut päiviä putkeen sohvalla Netflixiä tuijottaen.

Jokaista kevättä yhdistää kuitenkin se sisältä kumpuava odotus ensimmäisen leskenlehden, sinivuokon ja perhosen näkemisestä. Sellainen pulppuileva ajatus pimeän ja kylmän ajan väistymisestä kaikkein hauraimpien kömpiessä taas esiin piiloistaan. Viime keväänä ensimmäiset haparoivat siiven iskut ja herkät terälehdet tervehtivät maailmaa jo maaliskuussa täyttäen mieleni ilolla. Tänä vuonna odotus kesti huhtikuuhun asti eikä keltaisena hehkuneet väripilkut harmaata maata vasten tai edes perhosen vielä uraansa haeskeleva ensilento saaneetkaan tuttua ja odotettua kevätiloa palaamaan. Jatkoin ne nähdessäni matkaani pysähtymättä.

Kotimatkalla aurinko paistoi korkeammalta ja suloisen lämpimästi saaden minut kävelemään pidempää reittiä kotiin. Kirkon edustalla krookukset nousevat mustasta maasta kahdessa eri värissä, penkillä istuva nuori puhui puhelimeensa tulevasta kesästä, suunnitelmista, elämästä. Hän mietti kaikkea sitä mitä voisi olla ja on, minä sitä mitä ei ole. Ajattelin 2000-luvun alussa julkaistua Stellan kappaletta, jossa sanotaan toisien päivien olevan parempia kuin toiset ja on itsestä kiinni miten tämänkin kuvan värittää. Ajatteleeko sitä mitä ei ole vai sitä mitä voisi olla.

Edellisiltä vuosilta tuttu joutsenpariskunta lipuu lammen pinnalla ylväänä. Pian ne taas rakentavat pesän sen keskelle, niin kuin aina ennenkin. Tien piennar kylpee auringossa ja hehkuu kirkkaan keltaisten kukkien värissä, perhosia lepattelee edes takaisin. Pakotan itseni pysähtymään, katsomaan tätä uutta kevättä. Sen nousua harmaatakin harmaammasta maasta, sen kevyttä liitoa kukasta toiseen. Viereeni pysähtyy vanhempi mies, katseemme kohtaa, nyökkäämme sanomatta mitään ja tuijotamme hiljaisella hartaudella rinnakkain tätä aurinkoisen kevätpäivän näytelmää.

Vuodesta uuteen, keväästä toiseen. Aina yhtä uskomattomana, muuttumattomana ja kauniina.

Kyllä se taas tästä.

Olemmehan edelleen elossa

En ole koskaan aiemmin nähnyt jäätynyttä merta ja se näyttää vähän samalta kuin sulanakin – loputtomalta, mutta vähemmän uhkaavalta. Niin meret kuin muutkin syvät vedet pitävät aina sisällään jotain mitä emme tunne ennen kuin ne joskus kuivuvat pois paljastaen kaiken sen, mitä emme koskaan nähneet tai tunteneet muuten kuin arvaamattomina vilunväreinä iholla veden pinnalla kelluessamme.

En ole koskaan aiemmin kävellyt jäätyneen meren päällä. Jään päälle kinostuneeseen lumeen on kerääntynyt risteileviä polkuja ja kauempana kulkee ihmisiä kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä Suomenlahdessa. Ensimmäiset askeleet ovat jännittäviä eikä askeleiden kasvaessa voi olla miettimättä kuinka paksulti jäätä mahtaa olla jalkojeni ja sulan veden välissä. Kiveä vasten noussut ahtojää kertoo sitä olevan paksulti, joten voin lopulta vain nauttia poskia ja selkää lämmittävästä helmikuun auringosta.

Saila kirjoitti Kohtisuora-blogissaan siitä, miten vastaamme nykyään ettei mitään kuulu, vaikka kuitenkin kuuluu. On totta, että vaikka elämä on rajoittunut välille työpaikka – kauppa – koti (ja nykyisin itsellä aikalailla vain koti – kauppa), niin emme silti ole lakanneet elämästä, ajattelemasta, tuntemasta ja viestittelemästä toistemme kanssa. Joka päivä heräämme uuteen aamuun, ajattelemme asioita ja ehkä jopa haaveilemme jostakin uudesta. Tai siitä, että kyllä tämä joskus vielä helpottaa. Tai mietimme sitä, että onneksi emme vuosi sitten vielä tienneet kuinka kauan tässä menee – emme tiedä vieläkään, mutta nyt vuoden jälkeen se on helpompi hyväksyä kuin täysin kylmiltään.

Maailma ei ole pysähtynyt, me emme ole pysähtyneet. Koemme ja teemme edelleen asioita ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Jotkut niistä sykähdyttävät ja tuntuvat pidempään kuin toiset. Ehkä kävelemme ensimmäistä kertaa meren jäällä tai kokeilemme uutta reseptiä, parsimme ensimmäisen parimme villasukkia tai löydämme itsestämme jonkin uuden taidon. Tai ehkä vain otamme tämän ajan ja olemme tekemättä tai oppimatta mitään uutta ja yritämme vain selviytyä.

No mutta, mitä sitten oikeastaan kuuluu? Riippuu hyvin paljon kysyjästä, että onko vastaus sitä samaa vanhaa vai kaikki menee päin helvettiä. Lomautusta, netflixiä, ulkoilua ja haparoivaa uskoa valmistumiseen siitäkin huolimatta, että kaikki lähiopetus on peruttu/siirretty eikä opinnäytetöitä ole mahdollista suorittaa (koska esim. tapahtumia ei saa järjestää). Sitä, että kaikki elämässä tuntuu olevan tauolla, hengittämättä, odottaen jotakin tapahtuvaksi. Kuin hetki ennen valtavan myrskyn nousemista maailman ollessa luonnottoman tyyni ja hiljainen, vaikka samaan aikaan veri kohisee suonissa kuin ennenkin ja kaikki menee eteenpäin.

Tammikuussa opiskelin, tein töitä ja mielessäni kuohui. Helmikuussa kävin Helsingissä vaikkei sitä nyt (todellakaan), tai silloinkaan, suositella. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilassa (kissakahvilassa, pöytä varattiin etukäteen eikä sisään päässyt ilman varausta), seuraavana päivän seisoin ensimmäistä kertaa jäätyneen meren päällä ja siinä välissä makasin hotellihuoneessa tuijottamassa Netflixiä laskiaispullia syöden ja nukkuen. 24 tunnin ajan elin kuplassani jossain muualla ja jos maski ei olisi liimaantunut kosteana ja hileisenä kiinni kasvoihini kadulla kulkiessani kohti hotellia, olisin voinut ajatella kaiken olevan kuin ennenkin. Irtiotto korona-arjesta ei aina tarkoita juhlia ja ihmisjoukkoja, hiihtohissijonoja tai karaokea – joillekin se on vain läppärin kytkemistä televisioon jossain toisaalla, kun seinät kotona kaatuvat lopulta niskaan. Maaliskuu on mennyt vuoroin töissä, vuoroin lomautettuna: vuoroin aktiivisena, vuoroin sohvalla apaattisena.

Olen kaivannut kesää tunnistaessani ulkona märän mullan tuoksun, upottanut orvokin siemeniä multaan ja yrittänyt tehdä joka päivä edes yhden asian. Olen tuntenut, kokenut ja elänyt.

Edelleen, kaikesta huolimatta.

Aikuisten ystäväkirja

Kuinka pitkä olet: Suunnilleen 160 senttimetrin mitallani jään usein joukon lyhyimmäksi, mutta eipä se haittaa.

Silmien väri: Sinivihreäntummanharmahtavat. Vaikka min iirikset on vähän mitä väriä sattuu, niin pidän niistä silti ja oon aika usein myös saanut kuulla ettei silmiini katsoja ole koskaan nähnyt samansävyisiä silmiä.

Koulupolku: Esikoulu, ala-aste, yläaste, lukio, keskeytetyt tietojenkäsittelyn tradenomin opinnot, myynnin ammattitutkinto ja tällä hetkellä käynnissä liiketoiminnan tutkinto markkinointiviestinnän osaamisalalta (visualistin tutkinto).

Keskiarvo: Koulussa vai elämässä? Kouluissa oon aika tasaisesti keikkunut siellä 8 keskiarvossa, elämä ihan kiva seiskapuol.

Viihdyitkö koulussa: Kivointa taisi olla lukiossa, kaikki muu vähän meh. Nykyinen opiskelu olisi varmasti kivaa normaalioloissa, mutta jatkuva etäopiskelu vie motivaatiota ja intoa ihan tosissaan – varmasti aika yleisiä tuntemuksia tällä hetkellä. Lienee myös jo hälyttävää, että introvertti haluaa ihmisten ilmoille.

Lempiväri: Vihreä.

Onko sinulla sisaruksia: Yksi veli on.

Pidätkö sukulaisistasi: Sama kuin kysyisi pitääkö lapsista. Joistain pidän ja joistain en, joidenkin kanssa olen enemmän tekemisissä ja joidenkin kanssa en ollenkaan. En näe pakotteena suhteiden ylläpitämiseen sitä, että on sukua, jos ei halua olla tekemisissä tai pidä ihmisestä muuten.

Lempivuodenaika: Kevät ja kesä, ehdottomasti. Kävin viime viikonloppuna satamassa kävelemässä ja tuoksui ihan keväältä, vaikka vesi oli vielä paksulti jään peitossa. Auringonpaisteen lämmittämässä ilmassa vain oli sitä jotain.

Paras lukemasi kirja: Juha Kauppinen: Monimuotoisuus & Lionel Shiver: Poikani Kevin. Myös Tove Janssonin Kesäkirja ansaitsee erityismaininnan sekä juuri kesken oleva Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä – molemmat ovat täynnä tietynlaista inhimillisyyttä ja keskeneräisyyttä.

Paras näkemäsi elokuva: En oikein edes osaa vastata tähän, kun mun suosikkielokuvat on niin eri genreistä ja eri tyylisiä, etten voi valita sitä p a r a s t a. Siksi sanon vaan, että Jurassic Park, koska sen voin katsoa aina uudelleen ja uudelleen.

Lempiyhtyeesi: Kyllä se on ollut sieltä jostain teinistä asti Muse, joka vaan aina sielua sykähdyttää.

Mikä biisi soi nyt: Porcupine Tree – Feel so Low

Mitä rakastat: Sellaisia loputtoman leppeitä kesäpäiviä, jotka voi viettää yksin tai yhdessä toisen kanssa, ilman kiirettä, toiseen kietoutuen ja erillään puuhaten. Kauniita asioita ja pehmeää valoa. Villien niittykukkien keinumista tuulessa, kevyitä kosketuksia, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, sateen tuoksua ja heitä, jotka ovat sydämestäni paikkansa voittaneet.

Mitä inhoat: Pakkasta, jogurtissa olevia klönttejä, jatkuvan raastavaa väsymystä, pahansuopia ja jatkuvasti valittavia ihmisiä, koronaa ja ripsiäisiä.

Mitä odotat tällä hetkellä: Että tämä korona-aika joskus olisi ohitse. Että voisi istua junaan (tai mihin tahansa) ilman maskia, matkustaa ilman syyllisyydentuntoa edes Helsinkiin ja aivastaa kaupassa niin, ettei tarvitsisi sen jälkeen hävetä silmiä päästään. Että lumet sulaisivat hiljalleen pois ja kevään ensimmäiset leskenlehdet ponnistaisivat esiin. Että tämä elämä tuntuisi taas joltain muulta kuin sinnittelemiseltä ja selviämiseltä.

Harrastatko liikuntaa: En mitenkään säännöllisesti. Aina silloin tällöin käyn kävelemässä tai innostun juoksemisesta, pyöräilen tai luistelen. Etäkoulupäivinä olen tehnyt aina lyhyiden taukojen aikana kyykkyjä (tavallisia sekä askel-), mutta sen aktiivisemmaksi en ole yltynyt.

Soitatko mitään soitinta: Suutani vain nykyään, ala-asteikäisenä kosketinsoittimia lähinnä vain omaksi huviksi.

Mitä harrastuksia sinulla on: Lukeminen, viherkasvit ja sohvalla makaaminen.

Mikä kamera sinulla on: Olympuksen PEN Mini E-PM2, mutta vähän veikkaan, että kun saan tämän kirjoitettua, niiiiiin kaivan silti kuvat puhelimen uumenista.

Syötkö suklaata: Syön. Ennen olin maitosuklaan puolella, mutta viime vuonna siirryin hiljalleen tumman suklaan pariin. Eli jos ostan itse, niin tummaa, mutta lahjaksi saan useimmiten maito- tai valkosuklaata.

Suklaa vai salmiakki: SALMIAKKI. GIMME ALL YOU GOT.

Lempijäätelö: Sitruunalakritsi.

Suhteesi saunaan: Puulämmitteinen mökkisauna, kyllä kiitos. Sähkölämmitteinen perussauna ei lämmitä (pun intented) vaan saan usein siitä vain päänsäryn.

Paras paikka missä olet käynyt: Haha, varmaan Oulu tai Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha. Lontookin oli toki ihan kiva.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Matkustaminen ei ole oikein sellainen kaipuun kohde itselleni, joten en oikeastaan tiedä. Olen käynyt jonkin verran ulkomailla, mutten tunne mitään maata kohtaan erityistä halua.

Kadutko jotain: Jokainen katumuksen tunteita aiheuttanut asia tai ihminen on muokannut minusta sen mikä olen nyt, joten ehkä ne tunteet tulisi vain ottaa hetkinä, jotka kasvattivat.

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Haluaisin osata paremmin ottaa vastaan lempeyttä ja apua, näyttää etten ole aina niin vahva tai kova kuin miltä vaikutan.

Lempijuhlasi: Joulu tunnelmansa takia.

Välitätkö muiden mielipiteistä: Tottakai ja en! Välitän muiden mielipiteistä ja pidän niitä arvossa, mutta en välitä muiden mielipiteistä siitä miten minun tulisi elää omaa elämääni.

Mistä ostat vaatteesi: Kirppikseltä ja satunnaisesti myös uutena.

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Yritän olla tekemättä niin, mutta joskus kyllä!

Mistä haaveilet: Tätä kysyttiin miulta pari päivää sitten viimeksi ja taisin sanoa jotakin kodista vesistön rannalla ja omalla pihalla, kissasta ja siitä, että olisi onnellinen.

Mitä teet tänään: Tänään on vapaapäivä ja ajattelin viettää sen pääasiassa lukien ja rauhoittuen aloilleni.

Kiitos tästä haasteesta Suttastiina!

Miksi…

…makeimmat unet saa aamulla vasta 7 jälkeen? Vaikka olisi pyörinyt hereillä aamuviidestä asti, niin uni tupsahtaa silmäluomiin vasta silloin, kun kello soisi (ja vaikkei soisikaan). Mikä kumma taika tuossa kellonajassa on, että zetaa vedellään huoletta seiskasta kasiin ja sen jälkeen ollaan pihalla aivan kaikesta, vaikka aamuyöstä olisi ollut kumman virkeä.

…ihmiset on niin välinpitämättömiä? Tätä mietin, kun näin erään auton peruuttavan parkkipaikalla suoraan toisen auton takapuskuriin niin, että rytisi, mutta ajoi sitten vain äkkiä pois paikalta. Huoh. Olin sitten varmasti se pahimman luokan kyylä ja asioihin sekaantuja ajajan mielestä, kun sain ilmoitettua kolhitun auton kuskille kolhijan rekisterinumeron mahdollisten vaurioiden varalta – hän kyllä sitten taas kiitteli kovin. Min vanhan ja edesmenneen auton puskuria kolhittiin aikoinaan _kahdesti_ puolen vuoden sisällä parkkipaikalla ja olin itsekin silloin erittäin kiitollinen kolhijoiden tiedoista, koska eihän ne korjaamiset ja maalaukset todellakaan halpoja ole. Ihan vaan vinkkinä: aina joku kuitenkin näkee, joten kanna vastuu.

…eri putki- ja saneerausfirmojen tyypit käy usein kommentoimassa min putkiremontti-postauksia nimillä “Tuula” tai “Niina” kertoen, miten heilläkin on remppaa tulossa, miten se huolettaa, mutta varmasti menee sujuvasti hyvällä firmalla ja sitten linkkinä jonkin putkifirman nettisivut. Tuplahuoh, mikä markkinointikikka. Ihan tiedoksi vaan tuulat ja niinat, ne menee spämminä sivuun kaikki joko automaattisesti tai ihan min omin pikku kätösin.

…koulutehtävien aloittaminen on niin vaikeaa ja ankeaa ja ööääh, mutta sitten ne kuitenkin saa tehtyä yllättävän nopeasti ja ovat mielenkiintoisia, kun vain saa aloitettua? Miten se aloittaminen onkin aina niin vaikeaa ja prokrastinaatio niin helppoa. Sain tänään palautettua kaksi tehtävää, joiden dedis on sunnuntaina, ja fiilis on voittoisa, vaikkei niihin lopulta saanut kulutettua aikaa yhteensä kuin muutamia tunteja (joista suurin aika kului internetin syövereissä etsimässä tietoa ja materiaalia, kirjoittaminen kun sujuu yllättäen aika luonnostaan).

…inspiraation löytäminen blogin ylläpitämiseen on nykyään niin hemmetin pohjamudissa?

Tylsyyden ylistys

Hyvin harvoin tilastoissani näkyy millä hakusanalla tai – sanoilla tänne päädytään, mutta monesti ne on helppo päätellä siitä, että mitä postauksia päivän aikana on luettu. Mietin myös aina Eläinten vallankumouksesta kertovan postauksen ollessa luetuimpien (googlatuimpien) joukossa, että lienee jossakin äidinkielen tunnilla menossa esitelmän tekoa kyseisestä kirjasta.

Jokin aika sitten hakusanoihin oli tallentunut tällainen helmi:

20210103_133245

Ensinnäkin: toivottavasti hakija löysi edes jotain sisältöä elämäänsä, vaikka tänne ja tähän postaukseen hakusanoilla päätyikin. Toivottavasti sinulla menee hyvin ja jokin jo kiinnostaakin.

Toiseksi: miten samaan aikaan naurattavaa ja surullista, että noilla hakusanoilla päätyy minun blogiini.

Sillä sitähän tämä blogi hyvin usein on: elämättömyyden ja tylsyyden ylistys, jossa ei vaan tapahdu yhtään mitään jännittävää. Taattua häpeilemättömyyttä siitä, että elämä on arkista ja aina silloin tällöin hyvää. Isot ja jännittävät tapahtumat sekä draamat tapahtuvat jossain muualla, jonkun muun kommenttiosioissa. Täällä voi vain siemaista hieman lisää teetä ja ottaa paremman asennon sohvalla, sillä tänäänkään täällä ei ole tiedossa mitään mielenkiintoista tai mullistavaa.

Ihanan tylsää sunnuntaita kaikille!

2021 mielessäin

“Mutta mitä odottaa vuodelta 2020 ja täysin uudelta vuosikymmeneltä?

Tuota samaa perusarkea, tietenkin, sekä jaksamista ja mielenkiintoa kohdata taas muutakin kuin oman kodin seinät. Käydä hakemassa selkäpiitä kipitteleviä väreitä livemusiikin parissa, silmäniloa ja virikkeitä museoista ja mielenkiintoisten elokuvien katsomaan menemistä heti eikä vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kahviloissa ja kirjastoissa kiertelyä, kaupunkivierailuita (jokin uusi kaupunkikohde!) ja kulttuuria. Pintaremontin valmiiksi saattamista hiljalleen ja tämän muutaman kuukauden vallalla olleen alavireen ja selittämättömän surun voittamista. Lämpiminä juotuja teekuppeja ja lempeitä päiviä itseä ja muita kohtaan. Rakkautta, rohkeutta ja rauhaa – niin sisäistä kuin yleismaailmallistakin. Musiikin palauttamista elämään nyt, kun sitä taas voi kotonakin kuunnella. Kirjoittamista blogiin, tiedostoon ja käsin, lukemista ruudulta, kirjojen sivuilta ja A4-tulosteilta. Niitä minä kaipaan ja tahdon tulevaan vuoteen, vuosikymmeneen.”

Nauretaanko kaikki yhdessä oikein suureen ääneen?

Tänä vuonna ehdin käydä keikalla kerran, kun Maustetytöt esiintyivät Lahden Sibeliustalossa helmikuussa. Virikkeitä sain museoista niinkin paljon, että kesällä kävin Sastamalassa Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa ja siinäpä se sitten. Joululahjaksi saadut elokuvaliput ehtivät vanheta ja elokuvissa en käynyt kertaakaan. Kirjastossa olen käynyt kyllä usein, mutta kahvilassa en muista istahtaneeni muutamaa kertaa useammin. En myöskään käynyt missään uudessa kaupungissa, vaan pitäydyin aika pienimuotoisesti Kouvola – Lahti – Helsinki -triangelissa. Ainoa poikkeus tästä taisi olla loppukesän vierailu Hämeenlinnassa Aulangon metsissä sekä uuden ruokapöydän nouto Tampereelta. Pintaremontti on edennyt hiljalleen, mutta muutama seinä vielä odottaa inspiraatiota. Alavire on vuoden aikana muuntunut ihan loputtomaksi uupumukseksi, kun herään yöuniltakin jo valmiiksi väsyneenä seuraavaan päivään. Kaikin puolin rankka vuosi taitaa vaatia verojaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sillä sitä tämä vuosi on tainnut olla kaikille, rankka, toisille vielä enemmän kuin toisille. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin päässyt nauttimaan kesästä mökillä ja aloittamaan uudet opinnot Helsingissä. Tämän eristäytymisen vuoden hengen vastaisesti olen myös onnistunut tutustumaan muutamaan vanhaan tuttavuuteen paremmin, mutta myös kaivannut ihmisseuraa enemmän kuin koskaan ennen. Vaikka uupuneelle koteihin eristäytyminen tuntuu usein hyvältä ratkaisulta, niin kyllä se kontaktittomuus alkoi jossain vaiheessa tuntua – sen huomasi myös muista esimerkiksi niinä päivinä, kun vielä saimme käydä koulussa paikan päällä. Toisten, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo muutenkin kuin ruutujen toisella puolella oli kaikin puolin inspiroivaa ja päivien lounashetket olivat pulppuilevia ja kuplivia. Ehkä ensi vuosi olisi taas erilainen, vapaampi ja sosiaalisempi – muutenkin kuin somen välityksellä.

Mutta mitä vuodelta 2021 tohtisi odottaa? Onko tulossa mitään parempaa, tuoko rokote pelastuksen? Ensi vuodelta odotan edelleen sitä tavallista arkea, mitä se sitten ikinä onkaan, hieman enemmän kulttuurisia rientoja sekä sitä, että pääsisin edes välillä opintopäivinä käymään Helsingissä zoomin sijaan. Odotan valmistuvani vuoden lopussa sekä sitä, että pääsisi hieman laajemmalti taas tutkimaan Suomen kartastoa muutenkin kuin google mapsin kautta. Toivon työpaikkani säilyvän sekä ensi vuoden olevan kaikin puolin helpompi ja kevyempi kantaa.

DSC04163

Kohti uutta ja tuntematonta vuotta 2021, olkoon se teille kaikille astetta lempeämpi vuosi kulkea. ❤

Milloin viimeksi?

Ihan siitä ilosta, että sormieni alla hurisee (tai siis nimenomaan ei hurise vaan on täysin äänetön!) uusi läppäri jonka glögintäytteistä näppäimistöä ei tarvitse hakata ihan hiki päässä, niin päätin itsekin täytellä tämän jonkin aikaa blogeissa kiertäneen kyselyn.

Käynyt juoksulenkillä
Veeeeeekkaisin, että tossa keväällä otin viimeeksi juoksuaskelia ihan huvin vuoksi. On aika kausittaista tuo minun juoksemiseni ja useimmiten ne sijoittuvat just joko kevääseen tai syksyyn – tänä syksynä intoa pinkomiseen tosin ei ole löytynyt.

Värjännyt hiukset
Heh, viimeksi vuonna 2015 on väriä näytetty tälle kuontalolle, eli täysin omalla maantienharmaalla mennään. Välillä tosin tekisi mieli värjätä taas tummiksi, mutta sitten muistaa ettei kuitenkaan jaksa sitä tyvikasvun määrää. Myös vaaleat raidat esimerkiksi savivärjäyksellä kiinnosteli, että saisi omaa väriä hieman kirkastettua, mutta ei vain ole saanut tarpeeksi inspistä siihen(kään).

Käynyt kasvohoidossa
Herkempiä saattaa se tieto järkyttää etten ole koskaan käynyt minkäänlaisessa kasvohoidossa. Joskus olen harkinnut, mutta sitten taas nautin ehkä enemmän pienimuotoisesta kotispa’sta. Toki ammattilaisen käsissä saisi varmasti isompia ihmeitä aikaan kuin vain kotona hinkkaamalla ja hölväämällä.

Tehnyt itse puristettua mehua
Kattilassa olen kyllä monena vuotena keitellyt mehua niin viinimarjoista kuin raparperistakin, mutta että puristettua. Sitruunoista tulee usein puristettua mehut lisättäväksi milloin mihinkin, mutta viimeisimmästä itse puristetusta appelsiinimehusta lienee jo vuosia ellei jopa vuosikymmen.

Käynyt teatterissa
Koska tämä perkeleen korona on tänä vuonna rapauttanut vähän kaikkea kulttuuritoimintaa, niin edellinen teatterikäynti on viime vuodelta! Kävimme joulukuussa Turun kaupunginteatterissa katsomassa Amélien ja se oli ihana.

Käynyt kuntosalilla
Hahah, varmaan joskus yläaste- tai lukioaikana, kun oli liikuntatunnilla pakko. Inhoan kuntosaleja ja siellä hinkuttamista erittäin syvästi.

Matkustanut junalla
Viime kuussa tuli taas piipahdettua junalla Helsingissä, kun oli läsnäolopakollinen päivä koulua. Nythän loppuvuoden läsnäolopakolliset päivät on peruttu ja muut siirretty kokonaan zoomiin, joten tuskin tulee enää tänä vuonna junaan hypättyä. Saa nähdä, pääseekö vielä alkuvuodestakaan junailemaan.

Luistellut
Jäällä taisin käydä viimeeksi vuonna 2015 ja rullaluistimilla olen ollut viimeksi keväällä 2017. Kovin vähäistä on ollut ottaen huomioon, että lähestulkoon asuin luistimineni jäällä kaikki lapsuuteni talvet sekä harrastin usean vuoden aktiivisesti roller derbyä luistellen sen ajan muutaman kerran viikossa rulliksilla. Tänä talvena on sieluun hiipinyt eräänlainen ikävä jäälle, mutta taitaa ulkojäämahikset jäädä aika ohuiksi.

Ollut yksin yön omassa kodissa
No tuota, kun yksin tätä kotiaan asuttaa, niin aika lailla 99% öistä tulee nukuttua yksin – kuten myös viime yönä.

Yöpynyt hotellissa
Hmm, tätä piti ihan miettiä, koska olen viime vuodet aika lailla viettänyt reissuyöni Forenomin majoituspalveluissa, joita ei kai teknisesti ottaen lueta hotelleiksi? Edellinen hotellikerta lienee siis melkein tasan kaksi vuotta sitten, kun olin Kuopiossa työreissulla ja firman piikkiin paikallisessa Sokos Hotellissa.

Lentänyt
Phuuh, siitä se vasta aikaa onkin! Joskus 2000-jotain (jestas en yhtään muista minä vuonna, mutta veikkaan aikaväliä 2006-2008) käytiin kaverin kanssa pidennetyllä viikonloppureissulla Lontoossa. Enää ei tulisi mieleenkään tehdä noin saatika nukkua neljästä yöstä kahta lentokentällä, mutta nuorena sitä jaksoi eikä ilmastoasiat vielä kamalasti painaneet, huh huh.

Pukeutunut uimapukuun/bikineihin
Olen sillä lailla estynyt ihminen, että en kauheesti käy rannalla muuten kuin lukemassa, joten bikineissä minut lienee viimeeksi nähty joskus 2010-luvun alussa. Tykkään hirveesti siis kahlata ja sitä harrastan paljonkin, mutta uiminen on jotenkin vierasta hommaa ja aurinkoakaan en jaksa ottaa, joten varjopaikat rannoillakin on enemmän mieleeni.

Kätellyt
Ei mikään käsitystä. Tosi harvoin tulee muutenkin käteltyä ja nyt koronan aikana ei enää sitäkään vähää. Ehkö viime vuonna tai jopa sitä edellisenä?

Nukahtanut jonkun viereen
Nyt kyllä pätkii muisti niin lahjakkaasti etten muista oliko se viime vai sitä edellisellä viikolla, jestas.

Käynyt leffassa
Siis viime vuonna, ihan hirveetä! Mut nyt en muista, että onko viimeeksi nähty leffa The shall not grow old (joka on kyllä enemmän dokumentti) vai The Hole in the Ground (joka oli ihan paska). Molemmat kävin katsomassa Kino Iiriksessä, joka on maailman sympaattisin pikku teatteri. Meinasin käydä siellä katsomassa pari viikkoa sitten Toven, mutta aikataulutuksellisista syistä se jäi sittenkin välistä.

Ryhmäliikuntatunnilla
Tänä syksynä kävin riepottelemassa rankaani kertaalleen joogatunnilla, sitä ennen en muista milloin olisin viimeeksi käynyt. En kuntosalien lisäksi myöskään nauti ryhmäliikunnasta.

Käyttänyt kynsilakkaa
Joskus viime vuonna sitä on viimeeksi tullut sudittua, kuten tässä postauksessa mainitsin. Edes varpaankynsiin ei ole lakkakerroksia eksynyt.

Käynyt viihteellä
Mikä lasketaan viihteeksi, haha? Ravintolassa on tullut käytyä syömässä muutamaankin otteeseen tämän vuoden aikana, mutta viimeeksi olen tainnut olla bibiksissä helmikuussa, kun työpaikallani vietettiin koko talon yhteisiä “pikkujouluja”. Jos puhutaan semmosesta päissään-viihteellä, niin kaksi vuotta sitten lokakuussa olin viettämässä tyttöin kanssa viini-iltaa (ja seuraavana päivänä oli treffit, joissa olin tietenkin ihan superfreesinä.) Sen jälkeen en olekaan juonut kuin puolikkaan lasin kuoharia saman vuoden joulukuussa.

Puhaltanut synttärikakun kynttilät
Kirjaimellisesti joskus lapsena, mutta synttäreitäni vietin viimeksi eilen (ei, en vitsaile, vaan täytin oikeasti eilen vuosia).

Syönyt hampurilaisen
Toissa viikolla mussutin Burger Kingin jonkun halloumiburgerin – maku oli hyvä ja vatsakivut varmat, mutta joskus vaan tekee niin paljon mieli roskaista vehnäpullaa ettei voi vastustaa.

Woltannut
En koskaan! Foodorankin kautta tilannut vain kerran toimituksen kotiovelle.

Tämän kyselyn bongasin ainakin Netan, Suttastiinan ja Iitun blogista, käykää tsekkaamassa!