Marraskuisia mietteitä

parvekkeella

Marraskuu tuntuu kuluneen yhtä nopeasti kuin sitä edeltävätkin kuukaudet. Pää on tuntunut toisina päivinä raskaalta ja toisina ajatus on juossut virkeästi – olen päätynyt muutaman minuutin varoajalla suoraan suihkusta zoomiin unohtaessani koko koulutuspäivän ja taas toisaalta saanut palautettua kymmensivuisia esitelmiä ennen määräaikojen umpeutumista. Aamuisin on normaalia vaikeampaa nousta lämpimästä sängystä edes torkutuksien hiljennyttyä ja iltaisin tahtoisi kääriytyä peittoon jo ennen kahdeksaa. Marras.

Aloitin eilen lukemaan ensimmäistä kertaa Tove Janssonin “Muumilaakson marraskuuta“. Se on niin melankolinen, kaunis ja herkkä, mutta silti naurattavan hupaisa kirja kaikkine kommervenkkeineen, että en tiedä miten päin olisin ollut sitä lukiessani. Olisi tehnyt pitkästä aikaa mieli lukea jotakin yhdellä istumalla, mutta ehkä tuota on hyvä kuitenkin säästellä edes toisen illan verran.

Olen kaivannut eräänlaista tylsistymistä, jonka koen olevan edellytyksenä sille, että saisin tänne jotakin kirjoitettua, sillä kirjallinen luovuuteni kumpuaa aina tylsyydestä. Silloin minulla on aikaa jäsennellä ajatuksia ja taikoa niitä esiin. Olen myös tosissani kaivannut uutta läppäriä, koska näppäimistö tuntuu edelleen vuoden alussa tapahtuneen, glögiin liittyvän surkean sattumuksen vuoksi tahmealta kirjoitettavalta ja esimerkiksi e-kirjaimia tulee kerrallaan joko ei yhtään tai kuusi. Ei siis ole myöskään ihme, ettei koulujuttujen jälkeen jaksa naputella tänne enää mitään oikoluvun viedessä ihan silmittömästi aikaa.

Tänään minulla on viides vapaapäivä (töistä) putkeen ja ajattelin paahtaa uunissa punajuuria, porkkanoita ja vuohenjuustoa. Söin syyskuussa Kasvisravintola Brindavanissa lounaalla tosi herkullisia punajuuripyöryköitä ja heti perään seuraavana päivänä Loft33:ssa paahdettuja punajuurilohkoja kalan keralla ja olen siitä asti miettinyt, että miksen syö useammin tätä superterveellistä ja hyvää juuresta?! Nyt vihdoin päätin ostaa sitä kotiin asti.

Ruoka-aikaa odotellessa taidan keitellä päivän kolmannen kupillisen teetä. Mitä teidän marraskuuhunne kuuluu?

Viime aikoina

On tullut kirjoitettua kaikkea muuta paitsi blogitekstejä kuten päiväkirjaa, kortteja, lyhyitä kirjeitä, muistiinpanoja ja ostoslistoja.

Myin keväällä työpöytäni tarpeettomana, mutta nyt ruokapöydän ääressä äheltäessäni kaipaan sellaista taas elämääni.

Olen käynyt pää-Hesoissa kahdesti ja hikoillut junissa maskini takana unohtaen aina aluksi hengittää.

Todennut myös, että maskin kanssa on mahdotonta lukea junassa niiden ollessa aina liian isoja päähäni nähden ja niiden noustessa yläluomiin asti katsoessani alas. On tulleet maisemat tutuiksi.

Hajonnut ja taas kasannut itseni vain hajotakseni uudestaan tämän uuden wordpress-editorin kanssa, koska en saa edes tekstejä tasattua reunoihin [saisinko tukiopetusta aiheesta “miksi justify-nappi ei toimi?”] tai oikeastaan mitään muutakaan tehtyä ilman taistelua.

Stressannut kaikkea niin paljon, että olen kirjaimellisesti pudottanut hiuksia kuin karvanlähtöaikainen koira. Olenko jo tarpeeksi iäkäs aloittamaan Priorin extran syömisen ihan vaan varuilta ja saisiko siitä mahdollisesti kelakorvausta?

Samaan aikaan kuitenkin ollut jotenkin ihmeen tyyni ja zen ja aikaan saava.

Mutta myös yli viikon ajan ihan hemmetin kiukkuinen syystä, jota en itsekään oikein tiennyt [onneksi en silloin yrittänyt tehdä uusia blogipostauksia!]

Kaivannut työpöydän lisäksi myös uutta kannettavaa tämän hitaan ja jo hieman käynnistyessään traktorilta kuulostavan koneen tilalle.

Laitttanut sormet ja varpaat ristiin, että tämä postaus tulee lopulta tasattuna ja kuva oikealla paikallaan ulos.

Ilahduttavia asioita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matti Ylönen lukemassa radiossa merisäätä ilta-auringon maalatessa kesäistä maalaismaisemaa. Itätoukki, Harmaja, Mäkiluoto, Bågaskär.

Pieni koira nuuhkii ohi kulkevia jalkojani innoissaan, lipaisee nilkkojani kuin varkain ja tahtoisi seurata matkani mukana.

Parvekkeen täyttämä orvokkien tuoksu, joka sekoittuu pääskysten villeihin huutoihin ja ilma-akrobatia näytöksiin.

Yöpöydällinen kirjoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuttujen kohtaaminen sattumalta kaupan parkkihallissa, lenkkipolulla, Tokmannin kosmetiikkaosastolla, liikennevaloissa. Kuulumisten pikaisia ja pitkiä vaihtoja sen kaiken arkisen toiminnan lomassa, kunnes on taas jatkettava matkaa.

Ensimmäisten kynttilöiden sytyttäminen sadesään pimentämänä iltana ja aamusumuun katoava maisema.

Unbreakable Kimmy Schmidt.

Hitaasti etenevä kävelyretki katsomaan hevosia, kun maailma on niin täynnä ihmeteltävää, että eteneminen pysähtyy jatkuvasti – kotiloita, karvaisia toukkia, muurahaisia, matoja, sieniä, kukkia. Lähes keskeytymätöntä papatusta ja kyselyä, ääneen ihmettelyä ja juoksukisoja, pellavaisia päitä ja riemunkiljahduksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pururadalla aamuisin hymyillen tervehtivät vanhukset.

Ensimmäiset punastuvat omenat ja tuoreet mustikat aamupuuron seassa.

Mikä sinua on ilahduttanut viime aikoina?

Vaan ei niillekään aina saa muotoa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


Ajatuksia ja tunteita vain on paljon, vaan ei niillekään aina saa muotoa.
– Aino Kallas kirjeessään Ilona Almbergille (Jalava) kesäkuussa 1897


Tällä hetkellä kirjoittaminen ei oikein ota sujuakseen, joten lainasin lauseen verran Ainolta, joka osasi yli 100 vuotta sitten kuvata täydellisesti sen miltä vilkkuvan kursorin tai tyhjän sivun äärellä istuminen tällä hetkellä tuntuu. Myönnettäköön tosin myös se, että viime aikoina niiden eteen pysähtymisellekään ei ole ollut samalla lailla aikaa kuin vaikkapa keväällä. Viime aikoina olen elänyt omaa elämääni murmelina jokaisen päivän toistaessa itseään lähes edellistensä kaltaisina, joten ei ihme ettei asioille meinaa saada muotoa – kirjallista tai edes selkeää ajatusta.

Ehkä on siis annettava itselleen synninpäästö ja siunattava jonkinlainen loma blogin kirjoittamisesta. Palataan tällä tontilla siis taas elokuussa (ellei inspiraatio iske jo aiemmin). Kaunista kesää!

 

 

Ne raukean hitaat päivät

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katsoin tässä eräänä päivänä vihdoinkin muutaman vuoden takaisen hittielokuvan Kutsu minua nimelläsi (Call me by your name). Se oli niin täynnä käsin kosketeltavaa kesän tuntua, että mieleni meinasi pakahtua siinä sohvalla villasukkiin ja vilttiin kääriytyneenä.

Lipuvat kuvat Italian lämmöstä toivat mieleen ne kaikki jo menneet ja ehkä tulevatkin kesät jolloin aurinko on hivellyt maisemaa sillä lailla hehkuvasti, maalaten kovia rajoja paljaan ja varjon väleihin. Kosteutta helmeilevät, kylmää juomaa sisältävät lasipinnat jättämässä renkaita jälkeensä kaikkialle, viileän lasin tuntuessa erityisen hyvältä lämpöä hohkaavaa ihoa vasten saaden ihokarvat nousemaan pystyyn.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ne kaikki raukean hitaat päivät jolloin on liian kuuma tehdä mitään muuta kuin katsella ohi lipuvaa päivää tai kietoutua toiseen avointen ikkunoiden alla. Kuinka hyvältä maistuukaan tuore kotimainen mansikka oikein kuumana kesäpäivänä juuri torilta ostettuna, niin että se sotkee sormet ja suunpielet. Miltä se tuntuikaan istua puistossa lämpimänä kesäiltana kevyessä mekossa jalat toisen sylissä, hätistellä hyttysiä ja hiuksia toisen kasvoilta. Tuntea se kaiken ympäröivä pehmeys, jonka heinäkuinen kesäilta antaa auringonlämmön viipyessä kivilaatoilla, asfaltilla, veden väreilevällä pinnalla.

Kesän kuulaat aamuyöt, jossa viileys ja nouseva lämpö mittelevät, höyryävä hengitys ja peltojen päällä keriytyvä usva. Järkkymätön hiljaisuus ennen kuin linnut taas ennen aurinkoa aloittavat konserttinsa. Muistatteko vielä, kuinka äänekkäitä varhaiset kesäaamut ovat ja kuinka hiljaisiksi käyvät elokuut? Minkälaista se olikaan kastaa jalkansa viileään veteen kuumana päivänä, virkistäytyä. Ja kuinka suloinen onkaan sateen jälkeinen tuoksu, höyryävä asfaltti ja se kaiken alleen peittävä vihreys, joka paljastuu pölyn huuhtoutuessa alas. Syreenin tuoksu aamuauringossa ja pionien kumartavat hahmot hämärtyvässä illassa, veden pintaan pyörteitä aikaan saava ongenkoho ja kämmenselälle sulava jäätelö.

Kaikki se on vielä edessä.

Kesä.

Haaveilua

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvassa kesämökin ‘naapurissa’ oleva monen monituista vuotta hyljättynä seisonut tönö, jonka pihan kävisin mieluusti raivaamassa kuntoon.

Olen ottanut, jos nyt en ihan joka päiväiseksi, niin ainakin vähintään kerta viikkoon tavaksi klikata itseni myytävien asuntojen maailmaan, vaikka päätinkin jäädä aloilleni. Palaan kerta toisensa jälkeen samoihin asuinalueisiin, postinumeroihin, metsänvieruksiin ja tontteihin haaveilemaan.

Tämä tontti olisi lähes ilmainen huokaan ja saan kuulla kuinka hirvittävän kallista sinne olisi rakentaa, hankkia vesi ja sähkö. Mutta voi, enhän minä tuonne rakentaisi kuin korkeintaan pienen kodan ja mehiläispesiä. Istuttaisin vain, kukkia ja puita, tontinkulmalle ehkäpä pieni rakoja täynnä oleva kiviaita lyhyelle pätkälle päivän paistatteluun vaihtolämpöisille ja pahainen portti tien päähän hidasteeksi ulkopuolisille. Se olisi kaistale luontoa vain, pieni piilopaikka. Ehkä sinne tosiaan olisi pakko rakentaa, jos tontin lunastaisi, mutta haaveiluun ei sisälly pakkoa.

Tai entäpä se kaunis pihapiiri puineen ja useine rakennuksineen, kasvimaineen ja puutaloineen. Lääniä olisi vaikka omalle kukkapellolle ja hintakin kohtuullinen, siellä eläisin mukavan autuaasti elämän ehtoopuolelle asti. Haaveissa naapurit, mittavat remontit, autotiet ja muut äänien aiheuttajat eivät ole läsnä muuten kuin alhaisena hintana. Silmissäni siintävät vain kukkaisat pellot, omenapuut ja varpaiden alla kutitteleva oman pihan nurmikko.

Tai jos sittenkin ostaisin (sillä olemattomalla lottovoitollani!) vain hirvittäviä määriä metsää, hehtaareja hehtaariensa perään vai ehkä sittenkin suota. Enhän minä toki niillä itse niinkään mitään tekisi, metsässä korkeintaan käpöstelisin menemään kamera olalla riippuen, mutta olisihan se poissa muusta käytöstä. Antaisin metsän kasvaa omana yksikkönään ilman, että siellä jatkuvasti kävisi joku hakemassa polttopuuta energianlähteeksi. Metsä saisi itse hoitaa itsensä, sillä talousmetsää en haluaisi ylläpitää. Ehkäpä sittenkin lahjoittaisin kaiken omistamani alan Luonnonperintösäätiölle tai myisin pilkkahintaan, jos lahjoituksia ei saisi ottaa vastaan. Perintönähän alueet sitten viimeistään menisi heille, kun minusta aika jättäisi.

Haaveet on haaveita ain’…

Uudesta rytmistä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
huhtikuussa säätila heitti häränpyllyä ja saatiin luminen aprillipila muutamaksi päiväksi.

Monen muun ihmisen tavoin olen saanut viime aikoina päättää täysin oman elämäni rytmin. Ei ole mitään pakollisia vastuutoimia hoidettavana, ei tapaamisia tai mitään sellaista asiaa, jota en voisi kotisohvalta käsin hoitaa (paitsi kauppareissu, sillä en halua terveenä ja kauppaan kykenevänä henkilönä turhaan rasittaa tilauspalvelua). Kaikki tämä vapaus laittaa helposti pään, unirytmin ja koko elämän sekaisin, mutta kaikeksi onneksi sain itselleni yllättävän nopeasti toimivan rutiinin aikaan, sillä rutiinit ovat se asia, jotka minun pääni pitävät kasassa.

En vello sängyssäni pitkään aamuisin muuten kuin silloin, kun nukun yllättäen 10 tuntia heräämättä putkeen (uskomatonta, mutta totta!) tai herään aamuyöstä miettimään universumia sitä kuitenkaan ymmärtämättä ja torkun sitten sen vuoksi vähän myöhempään. Syön aamiaisen koneen ääressä, sitten ulkoilen, jos on hyvä sää ja teen lihaskuntoa (säästä huolimatta). Lounaaksi nautin jotain pientä, muutaman palan leipää tai itse leivottua kanelipullaa. Lueskelen sohvalla lehtiä tai kirjaa, selailen blogeja, kirjoitan tai vain ihmettelen. Valmistan päivällisen, jonka nautin yleensä neljän ja viiden välillä, katselen syödessäni sarjoja (viime aikoina Frendejä) tai elokuvaa, joiden parissa saatan istua iltaa iltapalaan asti, jos en keksi muuta tekemistä. Kahdeksan maissa laitan Auta Antti -podcastin pyörimään ja joogaan. Sänkyyn pyrin siirtymään viimeistään yhdeksältä ja unta haen kymmenen maissa.

20200401_121433

Päiviin toki kuuluu myös monia tyhjiä hetkiä, jolloin vain tuijotan seinää, ikkunasta ulos tai seisoskelen parvekkeen ovenraossa teekuppi kädessäni katsellen leikkipaikalla leikkiviä lapsia vanhempineen. Siivoan, pesen pyykkiä, astioita ja itseäni kuten ennenkin. Ajattelen paljon asioita, välillä myös ääneen, että muistaisin minulla vielä olevan ääni. En soittele normaalia enempää ihmisille tai osallistu videon välityksellä viini-iltoihin, sillä en tee niitä asioita muutenkaan siinä määrin, että niitä olisi jotenkin suuresti ikävä. Viestit ja kuvat kulkevat kyllä niin kuin ennenkin

Mitä pidemmälle sosiaalinen eristäytyminen on edennet, sitä varmemmin olen laittanut puhelimeni älä häiritse -tilaan jo heti aamupäivästä. Jos ennen sinkoilin ajatuksesta toiseen eikä piiputtava kännykkä ainakaan keskittymistä auttanut, niin nykyään olen löytänyt lähes täydellisen keskittymisen tilan, jolloin en todellakaan kaipaa häiriöitä. Ei ole mitään ärsyttävämpää silloin kun koittaa hioa jo valmiiksi vaikeaa ajatusta sopivaksi lauseeksi, kuin puhelimen kymmenes piuaus kahden minuutin sisään. Pidän minulle viestittävistä ihmisistä kovin, tottakai, mutta en halua olla koko ajan tavoitettavissa edes silloin, kun olen koko ajan tavoitettavissa. Palaan viesteihin sitten, kun nostan taas puhelimen omasta halustani käteen.

20200404_171544_kop

Pelottavinta tässä kaikessa on se, että voisin tottua tähän elämään liian nopeasti ja olen jo hieman tottunutkin. Jos saisin tähän lisättyä hieman sosiaalista kanssakäymistä sen fyysisemmässä muodossa pelkkien viestien sijaan, kahvilakäyntejä ja museoissa lorvailua sekä tapahtumia, voisin sanoa eläväni täysin itseni näköistä elämää.

Kaikesta huolimatta tulee kevät

20200328_082232

Toissapäivänä allekirjoitin varmasti monen muun suomalaisen tavoin lomautusilmoituksen ja eilen kävin tekemässä viimeisen asiakaspalveluvuoroni. Edessä on vielä myymälän kevätunille asettamisvuoro, jonka olen toivonut tehtäväksi siten, ettei myymälä olisi enää avoin asiakkaille.

Fiilis oli lomautustiedon tullessa levollinen, sillä sen oli odottanut tulevaksi jo paljon aimmin eikä enää tarvitsisi olla kontaktissa vieraiden ihmisten kanssa, jotka eivät välitä hallituksen ja/tai THL:n suosituksista pysytellä kotosalla ja käydä kylillä hoitamassa vain ne pakolliset kauppa- ja apteekkiasiat. Samaan aikaan tunnelma on myös erittäin epätietoinen ja pelokas, koska ei tietenkään ole mitään takuita siitä, että työpaikka kaiken tämän jälkeen vielä olisi tallella odottamassa tai josko on itse jo viruksen kantaja, sillä meillä(kin) kävi asiakkaina Helsingistä tulleita mökkiläisiä, jotka oikein asialla kehuskelivat. Olo on ollut kuin typeryyden etulinjassa työskentelisi. Vaikka mieluusti kävisinkin aivan normaalisi töissä, niin silti olen joka hetki kiitollinen siitä, että pääsin pois – vaikkakin sitten lomautettuna vailla varmuutta tulevaisuudesta. Nyt vain toivon terveyttä (niin kehon kuin mielenkin!) linnoittautuessani yksinäisyyteen ja pelkkiin metsävierailuihin vähintään kahden viikon ajaksi.

Nyt aika todellakin tuntuu olevan vain muovailuvahaa, jota on joko loputtomasti tai aivan liian vähän. Kaikesta huolimatta kevät kuitenkin tulee ensimmäisten leskenlehtien, sinivuokkojen ja perhosten(!) muodossa. Pysytään turvassa sekä terveinä ja koitetaan välillä ajatella muutakin kuin vallitsevaa maailmantilaa!

Tavallaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helmikuu on hieman huomaamatta päässyt etenemään jo ensimmäisen viikon verran ilman, että olen oikeastaan edes huomannut. Olen tavallaan ollut kipeänä koko kuun ajan, joten ihmekös tuo ettei niin tule pidettyä ajankulusta kirjaa.

En kuitenkaan ole ollut poissa töistä, sillä sairauslomaa ei saa siitä, että on tavallaan vähän kipeä. Kurkkua kivistää, nenä vuotaa ja olo on kaiken kaikkiaan kurja, mutta koska kuume ei vain nouse (tai sitte kuumemittarini vetelee erittäin viimeisiään, onhan se jo viimeiset vuodet ollutkin kahdessa osassa), niin en ole todistettavasti sairausloman tarpeessa.

Onnea on kuitenkin vapaapäivät ja vietinkin koko eilisen päivän sohvalla maaten Twin Peaksin viimeisiä jaksoja ja omia silmäluomiani tuijotellen, vieressäni nenäliinat, Frantsilan 11 yrtin hoitosalva (parasta kovia kokeville nenänpieluksille!) ja litrakaupalla nesteitä mehuista teehen. Tein myös tietoisen päätöksen olla avaamatta läppärin kantta koko päivänä ja se oli yllättäen aika helppoa, sillä ei siihen lopulta ollut tavallaan edes mielenkiintoa tai oikein energiaakaan.

Tänään aion vielä jatkaa sohvatyynyn kuvioiden painamista poskiini, mutta kuten huomata saattaa, avata myös sen läppärin ja naputella hieman jotakin ylös (ja lukea vähän muidenkin juttuja). Vaikka syy olikin hieman pakottava, niin eilinen vetelöintipäivä tuli myös ihan tarpeeseen muutenkin. Joskus on vain höllättävä kaikessa ja annettava itsensä levätä kokonaisvaltaisesti, niin fyysisesti kuin henkisestikin, tylsistyä ihan luvan kanssa. Tavallaan täydellinen tylsistyminen voi olla parasta mitä voit itsellesi antaa, sillä siitä alkaa usein luovuus. Pitäisi muistaa se myös silloin, kun on terve.

Rönsyjä

IMG_20190821_114049_062

Miun ajatukset on viime aikoina rönsyilleet. Paljon. Olen aloittanut uusia projekteja ja jatkanut vanhoja, hurjastellut päivän verran ja sitten lopettanut, jättänyt kesken ja siirtynyt uuteen tai toiseen vanhaan. Olisi sata asiaa, jotka kiinnostaisivat ja saisi tehdä, enkä osaa keskittyä, tarttua yhteenkään kunnolla. Olisi monta aloitettua tekstiä, jotka odottavat sitä malttia kirjoittaa ne loppuun, jättämättä niitä vain leijumaan.

Näillä saattaa, keittiölääkärin pätevyydellä, olla jokin yhteys sen kanssa, etten ole viime viikkoina oikeastaan taas nukkunut yli neljää tuntia enempää yössä. Jokin vain valvottaa pikkutunneille asti ja silti herään virkeänä ennen aamuviittä (ei sillä, että nousisin silloin ylös, vaan jään pyörimään peiton ja tyynyjen pehmeyteen, lopulta ollen sellaisessa tilassa ettei enää edes tiedä onko hereillä vai unessa), nukahtaakseni viimein puoli tuntia ennen kellonsoittoa ja ollakseni sen helähtäessä tietenkin kuolemanväsynyt. Viime yönä heräsin kahden tunnin yöunilta ennen kolmea, mutta käänsin määrätietoisesti kylkeä koko maailman puolesta ja sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lopulta nukuttua yli viiteen.

Ehkä tämä rönsyily siis tästä. Sainhan tämänkin kirjoitettua jo kokonaan.

Kuva Ainolan puiston kasvihuoneesta, Oulusta. Istuin siellä viime kesänä lukemassa kirjaa pienen suihkulähteen pulputtaessa, tämän jättimäisen ihmeköynnöksen alla. Se oli ihanaa.