Myös kauneimmat puut kaatuvat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä vuonna olen kulkenut hyvän tuurin tiellä sen suhteen, että vapaapäivinäni on oikeastaan poikkeuksetta paistanut aurinko tai vesisade on vähintäänkin pysynyt poissa. Hyvä karmani ei taittunut vielä tänäänkään, joten lähdin ulkoilemaan heti aamusta.

Päädyin katselemaan auringon hidasta nousua kaupungin yli samalla, kun korvanapeistani soi Antti Aution ‘Liikaa‘. Hetki tuntui maagiselta. Joskus tämä kaupunki on liian vähän, mutta yhtä usein se on myös liikaa. Tänään se on jotakin siltä väliltä eikä mikään minussa liikahda.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävelen hyppyrimäkien vierustaa ja mietin heitä, jotka sieltä ovat kauan sitten hypänneet. Heitä, jotka lähtivät liukuen loivempaan mitalit mielessään ja heitä, jotka valitsivat jyrkemmän menetettyjen rakkauksien ja epätoivojen vuoksi. Aurinko valaisee hyppytornit kuin kuumana kesäpäivänä ja ajatukseni leijailevat jo kohti metsää, ikuisesti vihertäviä sammalmättäitä kohti.

Kiitän hiljaa mielessäni itseäni siitä, että otin sittenkin kameran mukaani. Vaikka palautinkin vuodenvaihteessa lainassa olleen 1.8/45mm objektiivin ja tunnen sen jälkeen suurta inhoa ei-minkään-kuvaamiseen-sopivaa omaa objektiiviani kohtaan, niin silti jaksan kantaa kameraa mukanani. Se tuo nyt eräänlaisen oman rauhansa metsäretkiinkin, kun ennen kuvasin satunnaiset räpsyni kännykällä, jolloin helposti sitten päätyi myös lukemaan ja vastailemaan viesteihin. Nyt, kun kuvia ottaa vain kameralla ei päädy selailemaan turhia, vaan voi nauttia vain luonnosta ja juuri siitä hetkestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ilma oli mukavan kirpeää, juuri sopivan raikasta muttei keuhkoja pistelevää. Maa tihkui heppoisaa jäätä ja painui kevyesti jalan alla. Vedetkään eivät olleet jaksaneet jäätyä kuin osaksi ja niin kevyesti, että hengityskin sen saisi sulamaan. Pieni osa minussa iloitsee tästä lumettomuudesta, kun ei ole tarvinut luovuttaa metsäreittejä laduille, mutta osa suree talven puuttumista, tätä kaikkea säiden nurinkurisuutta. Ei tammikuussa pitäisi olla niin lämmintä, että ohuelle syystakillakin tarkenee ja sateenvarjoa tarvitsee joka toinen päivä. Ei tämän pitäisi olla näin.

Kotona keitän kupin teetä lämmikkeeksi sormille ja sielulle, poskilla hehkuu terve väri. Maljakossa neilikat sojottavat vähän joka suuntaan, viltin alla on mukavan lämpöistä ja raukeaa eikä tätäkään päivää olisi voinut paremmin aloittaa kuin metsäretkellä.

2020 mielessäin

“Parannan ainakin tapani sen suhteen, että yritän nähdä ystäviä ja tovereita useammin. Tiedän, että tänä vuonna usea tapaaminen jäi työkiireiden ja väsymyksen jalkoihin, mutta ehkä ensi vuonna osaan järjestää aikani paremmin ja annan aikaa heille, jotka sitä ansaitsevat. Lupaan yritän myös oppia sanomaan useammin ei ja sanomaan suoraan, jos jonkun seura tai yhteydenotot eivät mieltäni lämmitä. Opettelen siis vetämään tarkempia rajoja. Yritän myös olla olematta se, joka aina joustaa. Y R I T Ä N myös raivata kalenterista tilaa kirjoittamiselle joka viikko, sillä taitoni tuntuvat olevan aivan ruosteessa ja sanavarastoni vallan ehtynyt, kun en ole päässyt leikkimään sanoilla aikapäiviin. Olen myös vakaasti päättänyt aloittaa taas oikealla kameralla kuvaamisen, vaikken siinä niin taitava olekaan. Tahtoisin myös päästä käymään jossakin uudessa kaupungissa, jossa en ole aiemmin vieraillut tai jossa olen käynyt viimeksi lapsona. Ja tietysti nuo samat keikkakokemukset ja kahvilahetket olisi toivottavia myös tulevana vuonna 2019.”

Sanoi allekirjoittanut viime joulukuussa tulevasta vuodesta 2019.

Kulunut vuosi 2019 on välillä tuntunut kuin suurelta, kylmän kostealta pyyhkeeltä, jota on läimitty vasten kasvoja, mutta ehti siinä olla paljon hyvääkin – onneksi. Suurimmaksi osaksi olin kuitenkin aika paska tyyppi, noin niin kuin ystävänä ja kaverina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En parantanut tapaani siinä, että olisin nähnyt kamuja, tovereita ja ystäviä enemmän, vaan kääriydyin entistä enemmän itseni sisään. Syyt siihen koen kuitenkin sen verran hyviksi, etten ruoski itseäni siitä liikaa – koko vuoden kestänyt putkiremontti  melusaasteineen ja evakkoineen vei henkistä (ja myös fyysistä) jaksamistani niin paljon, etten oikeasti vain jaksanut – en vaikka kuinka kamuistani pidänkin. Myös se, että kuljin paljon kahden kaupungin väliä verotti aikaani ja jaksamistani. Moni kaveruussuhde haaleni lisää tämän vuoden aikana, mutta ehkä saan niihin taas eloa tulevaisuudessa – toki on myös tärkeää miettiä, että onko järkevää pitää sellaisia ihmisiä elämässään muutenkaan, jotka eivät jaksa tukea tai ymmärtää sinua silloin, kun olet kovilla.

Lakkasin myös joustamasta joka suuntaan, opin sanomaan ei ja vetämään rajoja – pääsin myös sanomaan suoraan eräälle yöaikaan lähestyneelle, katumusta tihkuneelle miehelle vuosien takaa, että hänen yhteydenottonsa eivät ole nyt tai tulevaisuudessa toivottuja.

Häpeäkseni täytyy myöntää, etten käynyt myöskään kuin yhdellä keikalla koko vuonna, mutta ehkä se riittää, kun kyseessä kuitenkin oli kamujen levyjulkkarikeikka. Kaikenmoiset festaritkin jäivät väliin ja vaikka tarkoituksena oli mennä (kahdesti!) Antti Autionkin keikalle, niin jotenkin ne vain jäivät välistä. Kun ei jaksa, niin ei vain jaksa, vaikka kuinka kiinnostaisi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jottei tämä nyt vallan synkistelyksi menisi, niin ehdin, jaksoin ja tein kuitenkin jotain myös vuonna 2019! Kahviloissa tuli tietenkin taas luuhattua, teetä juotua ja leivonnaisia maisteltua – yksin ja yhdessä, kotikaupungissa ja vieraissakin. Aloitin aiheen tiimoilta myös (noin) kuukauden kahvila -sarjan täällä blogin puolella. Pääsin myös käymään uusissa kaupungeissa, kun toukokuussa juhlimme kaverin tupareita Imatralla ja kävimme ihastelemassa Imatrankosken juoksutusta sekä syyskuussa Savonlinnassa päiväretkellä Olavinlinnan maisemissa. Vanhoina tuttuina kaupunkeina kävin toki taas Oulussa (paras lomakohde), Helsingissä (Luonnonkaunis messut), Hämeenlinnassa (Museo Militaria) ja Turussa (Amélie Turun kaupunginteatterissa). Luuhasin paljon museoissa eli Museokortti on edelleen paras hankintani ikinä ja vietin vuosipäivää naapurikaupungissa. Kuljetin myös ahkerasti ihan oikeaa kameraa mukanani ja sain lainaan 45mm/1.8 objektiivin, johon olen ihan totaalisen ihastunut – vaikka olenkin pääasiassa kuvannut sillä(kin) vain kukkia, heh.

Vietin aikaani mökillä (josta postauksen kuvat lähinnä ovat), yksin ja porukoiden kanssa, sekä muutenkin luonnon ääressä. Opin myös nukkumaan (loppuvuodesta en enää osannut) ja opettelemaan pois jatkuvasta kiireen tunnusta. Kävin kolmesti teatterissa (kuinka kulturellia), elokuvissa ja kotibileissä – they come in threes I see. Suurimmaksi osaksi elin kuitenkin ihan sitä perusarkea jossa herätään, pestään hampaat, käydään töissä, tullaan kotiin, pestään hampaat ja käydään nukkumaan joko omaan tai evakkovuoteeseen. Putkiremontin sivussa olen myös omatoimisesti saanut aikaan pientä pintaremonttia, joka jatkuu vielä tänä vuonna.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta mitä odottaa vuodelta 2020 ja täysin uudelta vuosikymmeneltä?

Tuota samaa perusarkea, tietenkin, sekä jaksamista ja mielenkiintoa kohdata taas muutakin kuin oman kodin seinät. Käydä hakemassa selkäpiitä kipitteleviä väreitä livemusiikin parissa, silmäniloa ja virikkeitä museoista ja mielenkiintoisten elokuvien katsomaan menemistä heti eikä vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kahviloissa ja kirjastoissa kiertelyä, kaupunkivierailuita (jokin uusi kaupunkikohde!) ja kulttuuria. Pintaremontin valmiiksi saattamista hiljalleen ja tämän muutaman kuukauden vallalla olleen alavireen ja selittämättömän surun voittamista. Lämpiminä juotuja teekuppeja ja lempeitä päiviä itseä ja muita kohtaan. Rakkautta, rohkeutta ja rauhaa – niin sisäistä kuin yleismaailmallistakin. Musiikin palauttamista elämään nyt, kun sitä taas voi kotonakin kuunnella. Kirjoittamista blogiin, tiedostoon ja käsin, lukemista ruudulta, kirjojen sivuilta ja A4-tulosteilta. Niitä minä kaipaan ja tahdon tulevaan vuoteen, vuosikymmeneen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä sinä kaikkein eniten odotat tältä jo kiivaasti päiviään kirivältä vuodelta?

Erään vapaapäivän anatomia

1,5 tuntia sängyssä venymistä herätyksen jälkeen ja senkin jälkeen e r i t t ä i n laiskasti suoritetty ylösnousemus.

Aamupalan äärellä päivän agendan ja menojen suunnittelu ja niille lopulta kintaalla viittaaminen. Kirjastoon varatut ehtisi noutaa vielä ensi viikollakin ja kaupastakaan ei lopulta mitään niin akuuttia noudettavaa ole, aina voi sulattaa pakastimesta iltapalaleipäsen. En menisi minnekään tai tekisi mitään sen kummempia askareita, sovittu!

Yhden rönsyliljan istuttaminen amppeliin ja sille roikotusnaulan paikalleen nakuttaminen, joka muuten oli päivän aikana AINOA kuulunut remontoinnin ääni. Virkkasin lisäksi valkovihreän roikotusnarun.

Yhdeksän kuunneltua After Work -jaksoa samalla, kun puuhailin edellä mainittua askaretta ja rakensin 5000 palan palapeliä (jonka aloitin elokuussa lomaprojektina, mutta en sitten ollutkaan lomalla kotona oikein ollenkaan, hehs) ja pyörittelin pyykkejä koneeseen, pois ja telineeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaksi jaksoa MasterChef Australiaa ja jätin katsomatta enää vain finaalin, sillä sitä varten on hankittava jotakin nautinnollista syömistä. Jälkimmäisen jakson kohdalla oli bravuurini nimeltä “jääkaapin jämät”.

Yksi jakso Black Mirroria, jota en ole jaksanut katsoa eteenpäin pitkään aikaan, mutta jospas senkin saisi katsottua loppuun jossain vaiheessa nyt, kun masterchefukin alkaa olla katsottuna.

Kuusi kuppia teetä, iltapäivästä eteenpäin vain rooibosta, sillä pitäähän nyt erikseen olla kasvinistutustee, palapelitee, jälkiruokatee ja mitä näitä nyt oli.

Viisi palaa suklaata hyllykköä vastaan saadusta rasiasta, joista tällä kertaa yksi oli hyvän makuinen – rasia on siis täynnä erimakuisia tryffelitäytteisiä suklaanamuja ja inhoan niitä! Makeanhimo tyyntyy nopeasti, kun tunkee näitä edes yhden suuhun.

Yksi pakattu reppu ja ladattu kameran akku Turun visiittiä varten.

Yksi käsin valmiiksi kirjoitettu postaus.

Blogi 3v (+vähän päälle)

Kuten lokakuun koonnissa mainitsinkin, niin blogi tällä nykyisellä nimellään tosiaan täytti silloin kolme vuotta – blogiuraa on sitten taas takana jo “hieman” kauemmin. Olin ajatellut suorittavani jonkinlaisen myöhäisen synttäriarvonnan marraskuussa yleiseksi piristykseksi, mutta silloin asia sitten lopulta kiinnosti vieläkin vähemmän kuin lokakuussa ja keskityin lähinnä vain selviämään itse pimeyden keskellä järjissäni. Nyt on kuitenkin aika laittaa arvontarattaat käyntiin, sillä blogin lisäksi myös minä itse täytän vuosia. Siinä missä blogin mittariin tärähti lokakuussa kolme vuotta, niin omaani pyörähtää joulukuussa jo 33. Koska kolmosia on jo triplat, niin laitettakoon jakoon siis myös kolme palkintoa, ooämgee.

20191204_132240

1. Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
2. Flow Cosmeticsin Kehäkukka shampoopala 100g, Coconut & Lemon Himalayan Salt Body Scrub 25ml ja Peppermint Foot Butter 25ml
3. Catlin Moran: Kuinka olla kuuluisa.

[Mielikuvituspoikaystävän olen ostanut itse itselleni muutamia vuosia sitten, Flow’n kosmetiikan sain ilmatteeks pahoitteluna kämmätystä tilauksesta ja Caitlin Moran oli palkinto jo (luullakseni) haudatusta Cosmon kirjakerhosta eli minkäänlaisia sponsseja tässä ei todellakaan ole mukana.]

Osallistuminenkin on vallan helppoa ja sen voi tehdä lähettämällä kommentin, jossa kertoo mikä palkinnoista olisi se kaikkein mieluisin ja miksi, sekä kertomalla kuinka kauan on mahdollisesti blogiani lueskellut (haluaisin voiton menevän jollekin, joka oikeasti blogiani lukee eikä internetsin arvontahaukoille) ja postaustoiveitakin saa halutessaan esittää! Liitä mukaan myös sähköpostiosoite, josta sinut varmasti tavoittaa, sillä en tod jaksa huudella perään kuin kerran. Voittomahdollisuudet ovat myös aika suuret, sillä en usko osallistujia olevan kovin montaa, joten tästä vaikka joululahjoja voittamaan. Osallistua voi 12.12.2019 klo 12 asti, että palkinnot ehtivät varmasti ennen joulua perille. Voittajille ilmoitan kommenteissa sekä sähköpostitse.

Onnea arvontaan!

Uuden pikamuotimyymälän herättämiä ajatuksia

Olen päässyt viime viikkoina seuraamaan, kun tänne meidän nurkille on rakennettu isolla tohinalla ennennäkemätöntä (siis onhan tätä liikettä maailman sivu muualla, muttei täällä meillä!) pikamuotimyymälää. Tällä viikolla se nyt sitten aukesi ja se oli päivä, joka ahdisti hieman jo valmiiksi. Tuoreessa muistissa kun on vielä Triplan avajaiset ja pikamuodin myyntiennätykset sekä valtaisat jonot Mujin uuteen myymälään (joka muuten on käyttänyt lapsityövoimaa). Onneksi täällä, lähes maaseudulla, jonot eivät yllä niin pitkiksi muulloin kuin Tokmannin jakaessa ilmaisia ämpäreitä.

Jonkinlainen jono täälläkin kuitenkin saatiin aikaiseksi, joten pikamuoti selkeästi kiinnostaa. Pitkin päivää ihmiset kulkivat myymälän muovikassit viuhuen kassan kilistessä ahkerasti, enkä halua ajatella minkälainen hulabaloo paikalla on lauantaina. Haluaisin sulkea todellisuudelta silmäni ja ajatella, että ostoksilla kävivät vain vähävaraiset perheet ostamassa tarpeeseensa, mutta jatkuvasti lipeän sille todellisuuden puolelle, jossa ihmiset ostavat vain siksi, että on halpaa. Ei ole oikeaa tarvetta tai edes käyttöä juuri nyt eikä silläkään oikeastaan ole mitään väliä, että tuote on pilalla muutaman pesukerran jälkeen. Aina voi ostaa uuden, koska on niin saatanan halpaa.

Myönnän, että olisin itsekin luultavasti vielä viisikin vuotta sitten ollut samaa muovipussia heiluttelevaa jengiä, joka iloitsee halvoista vaatteista, mutta onneksi en ole enää. Silloinkin olin ostavinani oikeaan tarpeeseen, mutta se tarve ei ollut käyttö, vaan sisäisen tyhjyyden täydentäminen jollakin uudella. Lopulta ymmärsin, että en todellakaan tarvitse enää yhtäkään halpaa rättiä (tai kallistakaan sen puoleen, mutta joskus halu voittaa järjen) ja sitten tajusin, miten hirveä taakka sellainen käytös- ja ostostapa on ollut ympäristölle.

fastfashion

Vaikka tuo meidän kylän uusi liike taikoikin paikkakunnalle muutamia työpaikkoja lisää, niin oliko se silti mitenkään päin tarpeellinen? Tarvittiinko taas yksi väylä suoltaa ulos liian halpoja ja huonolaatuisia tuotteita joita kutsuu pian kaatopaikka? Ketä tämä tällainen oikeasti palvelee? Vastaan: Ei ollut, ei tarvittu, ei ketään. Silti se vain tuli, on ja kauppa käy. Teinit kantavat rahojaan sinne, jota vastaan perjantaisin pitävät ilmastolakkoa kouluista. Äidit ostavat sen kymmenennen puseron lapsolle, kun on niin halpaa ja se sen tahtoo, mutta samalla tuhoavat lapsensa tulevaisuutta. On varmasti vaikeaa kasvattaa lapsi kestävän kehityksen ajattelumalliin, kun muu maailma lyö rumpua trendien ja kuluttamisen puolesta.

Jonkinlainen ajatusmallien muutos, itsetutkiskelun paikka ja ihan vaan järjen ottaminen käteen ovat kuitenkin oikeasti paikallaan tässä ja nyt. Siis ihan just NYT, eikä se vaadi paljoa. Vain sen, että oikeasti ajattelet ennen kuin menet ostoksille, klikkaat nettikauppaan tai viimeistään siinä vaiheessa, kun hypistelet t-paitaa myymälässä. Tarvitsetko sitä vai onko sinulla sellaisia jo kotona? Koska olet viimeksi tutkinut vaatekaappiesi sisällön? Käytätkö sitä vielä ensi vuonnakin, onko se ehjä vielä ensi kuussa? Hypistele, sovita, tutki – tuntuuko kangas laadukkaalta, miten se asettuu päällesi ja mitä materiaalia se on. Onko se sinulle oikeasti tarpeellinen vai kaipaatko vain jotain uutta? Onko 12,99e maksavat kengät tehty kestämään kävelyä? Tarvitseeko lapsesi oikeasti uuden puseron vai ei, ovatko vanhat jääneet pieniksi vai kaipaatteko vain sen ostohetken tuomaa, hetkellistä ilonhyrskäystä (saman saa hyvällä leivoksella). Mitäs jos ostaisitkin käytettyä?

Parhaimmillaan pikamuoti antaa ihmiselle edullisesti väylän ilmaista itseään pukeutumisellaan ja työllistää naisia pois kaduilta, mutta pahimmillaan se tuhoaa ympäristömme tekemällä siitä elinkelvotonta sekä riistää työntekijöiltään oikeuksia. Kumpi on lopulta tärkeämpää, uusi pusero kerran viikossa vai elinkelpoinen planeetta?

Blogihaaste: Kuinka usein?

Viime kerralla oli sen verran vakavaa (ja tärkeää!) puhetta, että otetaan tällä kertaa vähän kevyemmin blogihaasteen parissa. Tämä on nyt hetken jo kiertänyt siellä sun täällä ja koska ainakin itse tykkään näitä lueskella, niin laitetaan omakin jakoon. Eli kuinka usein mie…

vaihdan lakanat: Kerran viikossa vaihdan lakanan ja pussilakanan, tyynyliinat aina sen jälkeen, kun olen pessyt hiukset. Harvempi vaihto- ja pesuväli olisi toki ekologisempaa, mutta nautin puhtaista lakanoista enkä halua pyöritellä naamaani likaisissa tyynyliinoissa.
vaihdan pyyhkeet: Kerran viikossa käsi- ja keittiönpyyhkeet, kylpypyyhkeen ja kylppärin lattiapyyhkeen parin viikon välein.
pesen hiukset: Öämmm, sanoisin että kolme kertaa viikossa on sellainen perusmäärä, ettei ala rasvaisuus paistamaan jo naapuriin asti.
soitan isälle/äidille: Viestitellään pääasiassa whatsappissa, mutta tarkistin luurista, että olen viimeeksi soittanut äidille kesäkuussa ja isälle toukokuussa.
näen vanhempiani: Yleensä muutaman kerran kuukaudessa paitsi nyt päivittäin, kun asun heidän luonaan evakossa.
käyn leffassa: Pari kertaa vuodessa tai jopa harvemmin, tänä keväänä tuli käytyä muutaman kerran.
föönaan hiukset: En koskaan.
putsaan lattiakaivot: Miulla on suht pitkät hiukset ja niitä irtoilee kuin lehtiä puista syksyisin, joten pyrin 1-2 kuukauden välein putsimaan.
käyn metsässä: Vähintään kerran viikossa, mutta mitä useammin, niin sitä parempi! Täällä evakossa ollessa on parasta, kun yksi ulkoilureitti pitkospuineen alkaa ihan vierestä.
käyn suihkussa: Jos olen jonnekin lähdössä, niin käyn itseni vähintään päästä alaspäin huljauttamassa suihkun alla, mutta jos meinaan möhnötä vaan kotona koko päivän, niin sitten en välttämättä jaksa käydä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

sanon läheisille, että rakastan heitä: Varmaan joskus lapsuuessa viimeks, jos silloinkaan. Ei sellainen ole ollut meidän perheessä tapana.
sanon miehelleni rakastavani tätä: En ole sanonut. En viljene sitä sanaa todellakaan anteliaasti tai hetken mielijohteesta kenellekään – vain ensimmäiselle poikaystävälleni olen niin sanonut ja todellakin tarkoitin sitä, muita kumppaneita en vielä ole rakastanut.
tarkistan kuivakaapin sisällön: Aina silloin tällöin kurkkaan kunnolla hyllyt läpi, ettei ole kutsumattomia vieraita, mutta noin aineksien puolesta siellä ei ole yllätyksiä.
luuttuan lattiat: Keittiön lattian muutaman kerran vuodessa, mutta koko asunnon olen luutunnut KERRAN kuuden vuoden aikana. En oikeasti jaksa vaivautua.
pesen vessan: Vessanpöntön pesen kerta viikkoon ja koko kylppärin viikon tai kahden välein.
puhdistan liesituulettimen: En omista ja keittiön ilmanvaihtoputki on niin korkealla, etten yletä sinne kuin kiipeämällä uunin päälle, joten en edes yritä.
syön noutoruokaa: Varmaan pari kertaa kuussa on sellainen sopiva arvio, kun joskus en syö kuukausiin ja joskus syön viikottain.
valehtelen: Valkoisia valheita pudottelen loukkaantumisien ja sen sellaisten estämiseksi, mutta ihan puhtaaseen valehteluun en jaksa ryhtyä. Niistä kun kuitenkin jää AINA kiinni ja sitten seuraukset ovat vielä pahemmat kuin suoraan sanomisella.
riitelen suhteessa: Oon tosi huono riitelemään, en kestä sellaista, joten koitan parhaani mukaan välttää.
sheivaan: En ees tiie. Tarpeen ja fiiliksen mukaan?
vaihdan hammasharjan: Sitten kun hammasharja alkaa hapsottaa tai kolmen kuukauden välein. Kumpi nyt tapahtuu ensin.
käyn kirjastossa: Muutaman kerran kuussa.
pesen peitot ja tyynyt: En pese. Tyynyt vaihdan vuosittain ja peitto saa pakkashoitoa.
syön herkkuja: Syön joka päivä jotain, mikä on mielestäni herkullista.
soitan anopille: En ole koskaan soittanut yhdellekään “anopeistani”.
pesen rintsikat: Aina, kun pesen vaatepyykkiä.
leivon: Ennen leivoin viikottain, nykyään varmaan kerran puolessa vuodessa. Pitäisi kyllä leipoa useammin.
siivoan jääkaapin: Käyn sen sisältöä (tai lähinnä sisällöttömyyttä) läpi viikottain ja silloin tällöin pyyhkäisen, mutten varsinaisesti siivoa sitä.
käyn puntarilla: Olen käynyt viimeisen vuoden aikana kahdesti, molemmilla kerroilla saatesanoin voit käydä, jos et sitten saa mitään kompleksia. En omista vaakaa, sillä se ei ole minulle hyväksi, enkä siksi tiedä kuinka paljon painan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

komennan miestäni: Ehhhh, en ole kokenut tarvetta komentaa.
syön irtokarkkeja: Aika harvoin, vaikka ruosteiset autot ovatkin ihan superhyviä.
vierailen isovanhempieni luona: Minulla on vain yksi mummo ja vierailen aivan liian harvoin.
pesen pyykkiä: kerran viikossa vaate- ja lakanapyykki, kahden viikon välein pyyhkeet.
imuroin kotini: Kahdesti tai kolmesti viikossa, riippuu ihan jaksamisen tasosta ja mahdollisista kyläilijöistä.
perheessä kinataan vaatetuksesta: Joka päivä vähän itseni kanssa kinaan siitä, että mitä pukisi päälle.
käyn hammaslääkärissä: Tänä vuonna kahdesti, sitä ennen oli yli kymmenen vuoden tauko. Uusi aika on jo varattu kahden vuoden päähän, joten nykyään skarppina taas menossa mukana.
käyn kaupassa: Käyn isosti kaupassa kerran viikossa ja sitten viikon mittaan haen unohtuneita tai muuta evästä ehkä pari kertaa.
pesen ikkunat: En ole pessyt asuntoni ikkunoita kertaakaan kuudessa vuodessa. Ensi keväänä ajattelin pestä, kun alkavat näyttää pikkuhiljaa likaisilta ja jokin lintukin kakkasi kesällä olohuoneen ikkunaan.
vaihdan sukat: Päivittäin, paitsi villasukat kerran viikossa.
olen eri mieltä miehen kanssa: Varmaan joka päivä olen jonkin miehen kanssa eri mieltä, mutta mielitiettyni (ahhh, oli pakko käyttää tuota sanaa!) kanssa silloin tällöin joistain typeristä jutuista, jotka voi vaikka gööglestä tarkistaa.
ostan uusia vaatteita: No näin usein.
siivoan: No öö, en pidä varsinaisia siivouspäiviä, mutta kai sitä vähän joka päivä siivoaa. Keittiön koitan kerran viikossa putsia kunnolla ja muuten vain pitää asunnossa hyvää järjestystä yllä.
olen tehnyt raskaustestin: En koskaan! Muutaman kerran on ollut sellainen fiilis, että pitäisiköhän pissata tikkuun, kun kuukautiset on olleet reilusti myöhässä tai olo ollut jotenkin omituinen, mutta aina on jäänyt ajatuksen tasolle.
tarkistan toimiiko palovaroitin: Vaihdan patterit kerran vuodessa ja siinähän se vinkuu.
pesen autoni: Laina-auto peseytyy kerran, pari vuodessa.
käyn läpi vaatekaapit ja muut kaapit: Koitan käydä vähintään kerran vuodessa kaikki, vaatekaappia ja -huonetta olen tosin viime aikoina myllännyt useamminkin. Nykyisin, kun tavaraa on vähemmän myös kaappien läpikäyminen on nopeampaa.
siivoan lääkekaapin: Minulla on vain pieni lääkepurkki, joten sinne ei pääse mitään kauheasti hautautumaan tai vanhenemaan eli en siivoa.
puhdistan hiukset harjasta: Harjaan hiukset vain ja ainoastaan ennen niiden pesua Tangle teezerillä ja puhdistan sen heti. En voi sietää hiuksia pursuilevaa harjaa.

Joko sinä olet jakanut tämän blogissasi tai muualla somessa? Otahan haaste vastaan!

Kirjoittamisesta, syksystä ja uusista aluista

Viime kuukausina minusta on usein tuntunut siltä, ettei minulla oikein olisi blogille mitään annettavaa. Aiheet jotka päässäni suurimman osan ajasta pyörivät eivät kuulu tänne ja sitten taas en tunnu osaavan kirjoittaa yleispätevistä aiheistakaan. En paikoista joissa käyn, mitä niissä koen tai kirjoista joita luen ennen nukkumaanmenoa – pitäisi kai vain taas yrittää, sillä paikkoja ja kirjoja on kertynyt. Välillä tuntuu, että olisin sanonut jo kaiken, samat sanat ovat osuneet peräkkäin liian usein ja aiheet pyörivät myötäpäivään itseään toistaen kuin tasatunnit analogisessa kellotaulussa.

Silti blogiovien ja -ikkunoiden laittaminen säppiin tuntuu vieraalta ajatukselta, sillä tätä hommaa on tehnyt jo niin kauan eikä lopettaminen ole koskaan onnistunut. Välillä harmittaa, että on tullut poistaneeksi vanhoja tekstejään kokonaan, livejournalista ja blogspotista lähtien, mutta ehkä se oli tarpeellista. En usko, että tunnistaisin itseäni enää niiltä ajoilta, kun muutamankin vuoden takaiset ajatukset tuntuvat usein jo vierailta – kuin jonkun muun kertomilta. Myös se, että siirtäisin kaikki tekstini vain sivuun muiden silmiltä tuntuisi oudolta, sillä miten voisin ikinä kehittyä kirjoittajana siihen pisteeseen asti kuin haluan, jos en koskaan saisi palautteena niitä piikikkäitä ruusuja tai pehmoisia voikukkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä asiaa pitäisikin ajatella juuri tuolta toiselta kantilta. Ei niin, että mitä minä annan blogille, vaan mitä blogi antaa minulle. Vaikka itse usein tuntee itsensä yhtä luovaksi kuin tiskialtaan yllä kuivuva rätti, niin jotenkin sitä silti löytää blogiin jotakin kirjoitettavaa – jos nyt ei omaansa, niin edes toisten kommenttibokseihin. Oma blogi antaa ajatuksilleni oman paikan, jonne voin kirjoittaa aiheista jotka eivät ole millään tavalla pöytälaatikkoon taipuvia kirjoituksia. Se antaa luvan kirjoittaa juuri minua kiinnostavista asioista, joista kaverini eivät ehkä ole niin kiinnostuneet ja mahdollistaa samalla vuorovaikutuksen muiden kanssa. Yksi julkisen blogin parhaita puolia onkin juuri se, että saa aikaan keskustelua ja pääsee vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneet samoista asioista kuin minä ja jaksavat kerta toisensa jälkeen kommentoida tekstejäni palautetta antaen ja uusia näkökulmia sekä mielipiteitä  esittäen – tai sitten ihan kommentoiden kuulumisiaan, mikä sekin on mukavaa. Jotkut ovat satunnaisia kommentoijia ja joidenkin kanssa on kuljettu yhteistä blogimatkaa jo vuosia, hiljalleen tutustuen ja blogikavereiksi muuttuen – yhden kanssa ruudun ulkopuolellakin tavaten. Välillä tekisi mieli tutustua heihin muihinkin paremmin, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu aina vaikealta. Muiden blogeista luetut tekstit ovat usein myös inspiroineet minua joidenkin tekstien kirjoittamisessa ja satunnaisesti blogeissa kiertävät haasteet ovat mukavaa ajanvietettä ja täytettä blogiin. Kiitos siis teille kaikille, jotka tätäkin tekstiä luette niin kommenteista, inspiraatioista kuin blogitoveruudestakin – niin ja kannustuksesta myös heiltä, jotka elävässä elämässä kulkevat mukana.

Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä itseilmaisun muoto siitä lähtien, kun sen taidon opin ja asioiden ylöskirjaaminen tapa, jonka aloitin ensimmäisellä luokalla aloittaessani ensimmäinen päiväkirjani (joka on erittäin tärkeä teos kulttuurisesti sisältäen mm. eri päivien ruoka-annoksia ja sitä, kenen kanssa leikki milloinkin ja oliko koulussa mukavaa). Ei kai tämä nykyaikainen blogin pitäminen ihan hirveästi siitä taida erota, haha. Blogia olen päivittänyt satunnaisesti ja välillä koordinoiden tietyt ajat ja päivät postauksille, mutta ensimmäinen lähestymistapa on pitkän tutkinnan tuloksena minulle kuitenkin se kaikkein läheisin – tekstiä syntyy, kun tekstiä syntyy, ei sitä voi kamalasti määräillä ja pakottaa itsestään ulos ilman, että laatu kärsisi huomattavasti. Joskus olisi asiaa viiden postauksen verran päivässä ja välillä taas ehkä kerran kuussa, jos silloinkaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syksy tuntuu omalla kohdallani, kuten monella muullakin, aina uudelta alulta, vaikka se suurimmaksi osaksi kylvääkin ympärillemme vain kuolemaa ja lepoa laittaessaan luonnon taas pitkäksi aikaa pauselle. Blogistakin se saattaa valua näkyville, sillä vaikka tämän päivittäminen on tuntunut pitkään hieman tangertelevalta, niin päivä päivältä tunnen taas enemmän intoa tekstin tuottamiseen – aiheesta kuin aiheesta. Sisälläni on myös määrittelemättömän ajan kuplinut jokin levottomuus, enkä oikein ole tiennyt mitä se on ollut tai mihin suuntaan se on minua koittanut työntää. Kun jokin aika sitten seisoin Oulussa pienen lammikon äärellä ja samoilin pitkin loputtomia puistomaisemia loppukesän kukkia ja muita tuoksuja nuuhkien, koin jonkinlaisen heräämisen kuin se kytenyt kupla olisikin yllättäen puhjennut. Samalla hetkellä moni solmu sisälläni tuntui aukeavan kuin taikurin käsissä ja näin tulevaisuuteni hieman selkeämpänä. Nyt tarvitsen vain lisärohkeutta tarvittavan ensimmäisen askeleen ottamiseen, mutta saa nähdä löytyykö sitä ja näin ollen palaanko tähän aiheeseen enää koskaan.

Kävi miten kävi, tämä syksy tuo varmasti mukanaan monia uusia asioita, niin kuin se aina tuo. Osa niistä on suunniteltuja ja osa sellaisia, joihin ei varmasti osaa mitenkään päin varautua, niin hyvässä kuin huonossakin. Olkoon minun ja teidän kaikkien syksy kuitenkin täynnä lämpöä, läheisiä ja lempeyttä, uusia asioita ja mahtavia mahdollisuuksia.

Ilma on tyyni

Syksyn tulon voi jo maistaa illan hämärässä.

Ilma on tyyni, aurinko on painunut mailleen. Aivan kuin illasta olisi imaistu viimeinenkin elämä pois, eikä sitä huomaa kuin vasta liian myöhään. Tuuli ratsastaa pellon yläpuolella ja lähenee taivuttaen puut kanssaan villiin tanssiin. Hetkessä maailma ympärillä räjähtää tuulen lennättäessä hiukset taivaisiin.

Yöllä ikkunaverho imeytyy ulospäin kunnes tuuli taas työntää sen takaisin. Se taivuttaa puunrunkoja kumarruksiin ja saa pellon aaltoilemaan.

Sade antaa odotuttaa itseään.

29.7.2018

– – –

Etsiskelin tyhjänpuoleista muistikirjaa yhteen projektiin laatikoideni uumenista, mutta löysinkin vain summittaisesti täytettyjä sellaisia, vanhoja päiväkirjoja ja ties mitä terveellisen elämän joogaohjeita ja vanhoja vesiväritöitä. Löysin myös tuon ylle kopioimani tekstin viime vuoden heinäkuulta, jolloin olen nähtävästi jaksanut viedä muistikirjan mukaani mökille.

Usein mietin, että pitäisi kirjoittaa enemmän käsin. Jos nyt ei päiväkirjaa, niin tuollaisia lyhyitä hetkiä, tuntemuksia, koettuja fiiliksiä ja niitä asioita, joita on nähnyt. Mieleen putkahtavia ajatuksia, joiden tietää unohtuvan, jos niitä ei kirjoita mihinkään ylös. Sanapareja, lainauksia, aiheita, rakkauden tyrskäyksiä ja inhon väristyksiä. En edes halua tietää kuinka monta täydellistä lausetta tai puhdasta tunnetta olen ehtinyt elämässäni unohtaa vain siksi etten ole kirjoittanut niitä ylös. Jossain asioissa muistini lahoaa kuin vanhan ladon seinä, eikä minulta kannata kauheasti kysellä vuosilukuja, ihmisiä tai paikkoja, lapsuuden tapahtumia tai nuoruudenkaan, viime kevätkin alkaa jo olla hatara.

Kun luen vanhoja tekstejäni muistan kirkkaana sen kaiken. Tuonkin illan, kun lämpö ja viileys kävivät pitkää taistelua, kun toisessa kohtaa pihaa vielä tarkeni, mutta toisessa piti vetää hupparia tiukemmin ympärille. Muistan sen vimman, jolla tuuli tuli kohti pellon yli ja meinasi viedä kaiken mukanaan, muttei tuonut tuonut sadetta muassaan, vaikka sen läsnäolon ja lähenemisen tunsi ilman kevyenä väreenä. Muistan, kuinka myöhemmin parvella maatessani verho lipui vuoroin ikkunasta ja taas takaisin sisään tuulen vinkuessa varaston peltikaton alla. En ole muistanut sitä vuoteen, mutta nyt muistan sen taas.

Minkälainen suhde sinulla on käsin kirjoittamiseen vai onko näppäimistö rakkaampi?

Ihana elokuu

Sen huomaa uusista tuoksuista ilmassa, kuivuuden hiljalleen kellastamista lehdistä ja pienesti punastuvista omenanposkista. Ilma soljuu sormien läpi ohuemmin, heinäsirkat hyppivät vielä hetken helteisellä hiekkapolulla edestakaisin eikä lintujen laulua enää kuulu edes metsässä. Auringon keltaisiksi paahtavat viljat heiluvat hiljalleen tuulessa puimuria odottaen, pienten hiirten ja sammakoiden väistäessä askelten edestä.

Kesä tuntuu aina olevan ohi silmänräpäyksessä, vaikka auringon tuoksu vielä viipyilisi iholla eikä syyssateista olisi edes ensimmäistä ennustetta. Hallanvaara hiipii aina liian aikaisin ja ikuinen kesä häilyy kaipauksena monen huulilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta eikö syreeninkin tuoksuun kyllästyisi, jos se kukkisi useammin ja pidempään. Eikö siinä juuri ole sen taika, että tuoksu katoaa vain muutamassa viikossa, nautittavaksi uudelleen vasta seuraavana kesänä. Eikö kärpästen laiska surina lämpimänä kesäpäivänä tuo mieleen ne kaikki loputtomat lapsuuden kesät suloisina muistoina, jotka ikuisesti jatkuvina menettäisivät makunsa nopeasti. Kun vehreät ja villinä kasvaneet kukkaniityt muuttuisivat jokapäiväisiksi ja tavanomaisiksi sen sijaan, että niiden ääreen osaisi pysähtyä niiden olemassa olon lyhyenä hetkenä niitä arvostaen. Kuinka suloista onkaan muistaa lumen jo langetessa niiden tuoksu ja tuntea sydämessään jo tuleva, uusi kevät ja kesä.

Päivä päivältä aiemmin hämärtyvät illat muistuttavat pitkän ja pimeän ajan hiljalleen saapuvan. Kylmyys ja alokuloisuus tekevät itsensä tykö, tiedän sen, mutten jaksaisi tänä syksynä antaa niille yhtään arvoa. Pimeän voi torjua valolla, kylmyyden lämpimillä asioilla ja alakulon… noh, on vain löydettävä joka päivä jotakin kaunista ja hyvää sekä muistettava pitää itsestään huolta.

Ihana elokuu on vielä kesäkuukausi, joten nautitaan siitä ja sen hetkellisen helteisistä auringonpilkahduksista oikein erityisesti.

Lomalla viimeinkin!

Kuola suunpielestä roikkuen odottamani asia on vihdoinkin koittanut eli  k e s ä l o m a! Jotenkin nurinkurista, kun kaikki tuttuni ja tuntemattomatkin kasasivat viikonloppuna viimeisetkin lomiensa rippeet kasaan suunnaten maanantaina taas takaisin palkansaannin pariin, kun itse vasta kaivelee lomafiilistä naftaliinista koipallojen seasta ja koittaa keksiä kesätekemistä muun maan jo asennoituessa syksyyn. Taitaa tulla aika yksinäiset neljä viikkoa – mikä sinänsä ei ole ongelma, sillä kaikkein eniten juurikin kaipaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Mietin jopa totaalista somelomaa kuukauden ajaksi, mutta siihen minusta ei valitettavasti ole, mutta jos vielä vähentäisi normaalista kännykän ruudun tuijottamista, niin sekin olisi jo jotain.

Heti loman alkajaisiksi olin ajatellut pakata kasaan kimpsut, kampsut ja läppärit kameroineen ja suunnata suoraan töistä ensin naapurkaupunniin ja siitä kätevästi seuraavana päivänä mökille möllöttämään. Mökiltä palaisin sitten viimeistään keskiviikkona, eli tänään, hammaslääkäriin ja sitten ehkä taas takaisin mökille ennen ensi viikolla olevaa reissua Ouluun. Tasaisesti ja hyvin suunnitellut ensimmäiset lomaviikot sanoisin.

No kuinkas sitten kävikään.

IMG_20190804_173039_869

Täshän mie oon napaani kotona kaivellut. Tai siis lähdin kyllä heti perjantaina naapurkaupunniin, mutta päätin jo edellisenä päivänä etten t o d e l l a k a a n lähde sieltä posottamaan tuntikaupalla minnekään mökille. Vaikka siellä kuinka sielu lepäisi, akut lataantuisi, kala ottaisi onkeen ja mitä nyt ikinä, niin päätin että ei. En jaksa! Ja koska olen aika lailla tilivelvollinen menoistani vain itselleni, niin mikäs siinä oli jäädessä vielä toiseksi yöksi samoille sijoilleen, ennen kuin palasi katselemaan näitä kotiseiniä ja nauttimaan siitä, ettei tarvitse oikeasti mennä yhtään minnekään neljään viikkoon, jos ei oikeasti siltä tunnu. Heti maanantaina tosin jo tätä kaduin, sillä eihän tämä putkiremontti poraamisineen ole minkäänlaisella lomalla, vaan pää ihan täräji kaikesta metelistä. Metsäreissu ja läppärin siirtäminen parvekkeelle kuulokkeiden kera onneksi toivat avun.

Ja sitä paitsi, mökille ehdin kyllä vielä ennen Oulun reissua tai sitten sen jälkeen, ihan miten viitsii kaasua painaa ja rattia käännellä. Ehkä teen mökkireissusta roadtripin ja ajan pidemmän kautta pysähtyen paikoissa, jotka ovat aina hieman reitin sivussa. Ehkä posotan nilkka suorana koko matkan vain suoraan mökille ja saunaan. Aika näyttää. Kuten huomata saattaa, en ole tehnyt suuria suunnitelmia ja annan tämän lomahommelin mennä vain omalla painollaan. En halua pilata vapaita viikkojani liialla ohjelmalla, luoden suuria paineita sen onnistumisesta. Koen loman olleen onnistunut, jos olen syyskuussa töihin palatessani päässyt tekemään kivoja juttuja yksin ja hyvässä seurassa, ehtinyt levätä ja nukkua hyvin, herkutella, tehdä pari spontaania retkeä ja tylsistyäkin hieman, niin että työnteko taas maittaa paremmalta kuin kotimaiset mansikat.

Blogi ei kuitenkaan lomaile, sillä kerrankin on aikaa kirjoittaa ihan kunnolla! Voin jopa koittaa toteuttaa jonkinlaisia toivepostauksia, jos sellaisia on jonkun pääkopassa päässyt kohdallani syntymään. Näihin tunnelmiin, hyvää elokuuta tyypit!