Kääriydyn villaan ja viltteihin, nenänpää hohkaa silti kylmää. Aamuisin nousen aamun kajon tai sumun kanssa samaan aikaan ja ihastelen loputtomien peltojen loputtomia valkohäntäpeurojen laumoja. Kettu Repolainen on myös joka aamu samaan aikaan samalla pellolla tuijottamassa tuimasti suuntaani tai maistelemassa saalistaan.
Ikkunan toisella puolella maisema on alkanut hiljalleen vihertyä ja muuttolintujen muodostamat aurat vaeltavat vuoroin etelään, vuoroin pohjoiseen. Västäräkinkin jo näin tepastelemassa kuin hän omistaisi koko maailman, ehkä omistaakin.
Aurinko on houkutellut nurmen alta esiin kukkivat krookukset, lumikellot ja jopa kaunokaiset, sekä saanut joen hylkäämän jääpeitteensä virraten taas vapaasti. Kevättuuli ei vielä tiedä kutittelisiko se lämpimästi poskilla vai jääkylmästi sisuskaluja myöten.
Olen muuttanut maalle, kauas kaikesta, mutta silti keskelle kaikkea. Satunnaisesti näen jonkun, mutta useimmiten en ketään. Näen välillä elämän merkkejä, mutta elämän äänet puuttuvat lähes kokonaan. Hiljaisuus on kaiken lävistävää enkä tiedä miten sen kohtaisin.
Ehkä on aika palata kirjoittamisen pariin ja kohdata sen avulla tämä loputtomalta tuntuva äänettömyys.
❀
astu harhaan 