Kääriydyn villaan ja viltteihin, nenänpää hohkaa silti kylmää. Aamuisin nousen aamun kajon tai sumun kanssa samaan aikaan ja ihastelen loputtomien peltojen loputtomia valkohäntäpeurojen laumoja. Kettu Repolainen on myös joka aamu samaan aikaan samalla pellolla tuijottamassa tuimasti suuntaani tai maistelemassa saalistaan.
Ikkunan toisella puolella maisema on alkanut hiljalleen vihertyä ja muuttolintujen muodostamat aurat vaeltavat vuoroin etelään, vuoroin pohjoiseen. Västäräkinkin jo näin tepastelemassa kuin hän omistaisi koko maailman, ehkä omistaakin.
Aurinko on houkutellut nurmen alta esiin kukkivat krookukset, lumikellot ja jopa kaunokaiset, sekä saanut joen hylkäämän jääpeitteensä virraten taas vapaasti. Kevättuuli ei vielä tiedä kutittelisiko se lämpimästi poskilla vai jääkylmästi sisuskaluja myöten.
Olen muuttanut maalle, kauas kaikesta, mutta silti keskelle kaikkea. Satunnaisesti näen jonkun, mutta useimmiten en ketään. Näen välillä elämän merkkejä, mutta elämän äänet puuttuvat lähes kokonaan. Hiljaisuus on kaiken lävistävää enkä tiedä miten sen kohtaisin.
Ehkä on aika palata kirjoittamisen pariin ja kohdata sen avulla tämä loputtomalta tuntuva äänettömyys.
Minun pitäisi kirjata ylös haparoivia muistiinpanojani viime viikolta, kun mittasin puiden vuosikasvuja ja latvustoja, mutta sen sijaan seivästän juustonaksuja hammastikulla suuhuni (paras tapa syödä niitä, kokeile vaikka) ja annan ajatusteni soljua. Olen kaivannut kirjoittamista – voisi jopa sanoa, että suunnattomissa määrin. Pitkästä aikaa ajatuksissani on kehrännyt aate siitä, että kapasiteettini riittäisi taas kirjoittamiseen. Että olisi taas pitkästä aikaa jotain sanottavaa, kerrottavaa ja puhuttavaa, vaikkei suurimmasta osasta haluaisikaan mitään sanoa oman pienen piirinsä tai edes päänsä ulkopuolella. Toisaalta, sehän on kaikkein parasta vain kirjoittaa kaikesta, muttei silti oikein mistään. Kuin olisit sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa voit puhua kaikesta tai olla sanomatta sanaakaan.
Olen elänyt siinä uskossa, että aikuisena kaveri- ja ystävyyssuhteiden luominen on todella vaikeaa ympäröivän maailman toitottaessa tätä narratiivia. Aino Kallas kirjoittaa päiväkirjassaan seuraavasti: “…minun ja muiden välillä on aina ja alati muuri, minun oman arkuuteni, hermostumiseni, saamattomuuteni nostama” ja samaistun siihen hyvin vahvasti. Koen uusien ihmissuhteiden luomisen vaikeaksi, sillä en ole kai koskaan osannut antaa itsestäni tarpeeksi ja jään aina hieman etäiseksi, vaikka kaipaisinkin läheisempää suhdetta. Toki luottamustani on myös aiemmin käytetty minua vastaan sellaisin tavoin, etten enää myöskään osaa välttämättä ottaa toisen tarjoamaa ystävyyttä vastaan, vaan epäilen ja vähättelen itseäni, että eihän toinen edes minun seuraani kaipaa tai hänen tarkoitusperänsä ovat minusta hyötymään pyrkiviä.
Valkmusan kansallispuisto, 2023
Unstoppable hittibiisissään Sia laulaa to let your feelings show is the only way to make friendships grow. Katsantokannasta riippuen olen viimeisen vuoden aikana saanut elämääni kaksi uutta kaveria tai ystävää. Olen käynyt pääni sisällä monia taisteluita siitä, haluaako joku oikeasti muka minut elämäänsä ja myös uskaltanut puhua epävarmuuksistani ääneen oppien, että toinenkin jakaa samoja tuntemuksia. Oppinut ettei aina tarvitse vaikuttaa vahvalta ja itsevarmalta, vaan olla myös keskeneräinen ja epävarma. Pohtinut paljon sitä mitä kaipaisin suhteiltani (niin ystävyyden, kaveruuden kuin romanttisten suhteidenkin kannalta) ja yhteisen puuhan äärellä keskustellut siitä, kuinka vaikeaa uutta tuttavuutta on pyytää kanssaan mihinkään tai edes laittaa viestiä ilman, että olisi mitään oikeaa asiaa muuten kuin vain halu tietää miten toisella menee. Kuinka paljon pelkää sitä, että tulee tulkituksi tai itse tulkitsee väärin ja kuinka tärkeää on siinä tapauksessa vain avata suunsa ja selvittää asiat. Miten suuri merkitys on lopulta sillä, että ojentaa puhelimensa toiselle pyytäen näpyttelemään siihen puhelinnumeron ja sillä, että lopulta uskaltaa lähettää viestin. Että ei taas kerran jäisikään siksi etäiseksi tyypiksi, vaan antaisi oman itsensä näkyä – kaikkine puolineen.
Viimeksi eilen mietin elämän sattumanvaraisuutta ja sitä miten erilaiset päätökset, omat ja muiden, vaikuttavat meidän elämäämme ja siihen, ketä kohtaamme. Jos olisinkin opintovapaan sijaan löytänyt jonkin toisen työpaikan, olisi elämässäni nyt kaksi ihmistä vähemmän tai sitten heidän paikallaan olisi joku toinen tyyppi, jota en välttämättä nyt opi koskaan tuntemaan. Vai voisiko olla niin, että sattuman sijaan onkin olemassa kohtalo ja tapaamme ne meille oikeat tyypit jotain toista kautta sitten vain hieman myöhemmin? Valintojemme perusteella joko heilahtelemme lähemmäs tai kauemmas toisistamme kunnes elämämme lopulta törmäävät, kun olemme valmiita olemaan toisillemme avoimia.
Ehkä päätän uskoa siihen, sillä se tuntuu jotenkin lohdulliselta.
“Yleensä, kun joku katsoo minuun, tarkoitus on pyytää tai ottaa minulta jotain. Kun taas hän antaa jotain minulle katseellaan. Hänen hyväntahtoisen katseensa voimasta minä kasvan. Ehkä hänestä tulee jonain päivänä ystävä.” – Katherine Pancol, Krokotiilin keltaiset silmät (2006)
Muistan kevään parin vuoden takaa, jolloin istuin junassa kohti Helsinkiä ja radan varret olivat pakahduttavan valkoisena valkovuokoista. Olin samaan aikaan tosi surullinen ja toiveikas ja sain niistä auringon herättelemistä kukista paljon lohtua ja lisäiloa. Sinä keväänä tuntui muutenkin olevan valkovuokkoja ihan joka puolella, sellaisissakin paikoissa joissa niitä ei ollut aiemmin nähnyt – tai ehkä ei sitten vain ollut katsonut. Kävelyillä, junamatkoilla, autoillessa ja työmatkan varrella valkoiset kukkaryppäät loistivat kuin tuhannet tähdet ja pitivät minusta huolta; katso, täällä me ollaan ja niin olet sinäkin. Tänä keväänä lämpimät säät tulivat jotenkin niin yllättäen ja rytinällä, että olen jo viime päivinä kävelyilläni ollut silmämunat pitkällään valkovuokkoja tiirailemassa, mutta löytänyt vain valkoisia roskasilppuja (roskaajat roskiin!). Ajattelin, että ehkä on vielä tosiaan turhan aikaista, mutta tänään näin kun näinkin tuttuja kukkia tienpientareella. He ovat täällä taas ja minä myös, edelleen.
Nämä Anemone nemorosat on tosin kuvattu jo viime vuonna, sillä ne tämän vuotiset ensimmäiset näin 100km/h vauhdissa.
Valkovuokkojen lisäksi olen viime päivien aikana huomannut, että elämässä ehtii todella paljon enemmän, kun herää ja nousee ylös jo aamuviideltä. Siinä vaiheessa, kun kello lyö puolta päivää on ollut ylhäällä jo lähes yhden työpäivän verran ja alkaa olla sellainen olo, että josko kohta olisi päivällisen tai jopa iltateen aika. Ei, en todellakaan vietä mitään voittajan tuntia, vaan koitan totutella uuteen rytmiin ennen työ(harjoittelu)n alkua ensi kuussa, jossa pitää olla paikan päällä jo siihen aikaan, kun normaalisti kääntäisin vielä viimeisen (ja ehkä vielä yhden) kerran kylkeä peiton alla.
En myöskään ole käyttänyt lisääntynyttä aikaani hikiliikuntaan, meditointiin, joogaan, suuren romaanin kirjoittamiseen (ehkä pitäis!) tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen toimintaan, johon todelliset voittajan tunti -ihmiset aikaansa käyttäisivät. Olen lähinnä vain tehnyt sellaisia asioita, joita en ole aiemmin ehtinyt tehdä – kuten esimerkiksi lukenut viime _lokakuulta_ asti pinossa odottaneet Imaget sekä katsonut Verta, hikeä ja… -sarjan toisen kauden Verta, hikeä ja luksusta. Pidin ensimmäisestä kaudesta, mutta tämä toinen jätti jotenkin kylmäksi. Saatan ehkä sanailla aiheesta ja sarjasta vielä myöhemmin lisää, jos vain saan aikaiseksi.
Lisääntyneen ajan lisäksi olen myös ihastunut auringonnousuihin ja erityisesti siihen hetkeen, kun aamuaurinko kurvaa sisään olohuoneen ikkunoista värjäten kaiken oranssinkultaiseksi ja hohtavaksi. Hetki on taianomainen ja vielä tähän aikaan vuodesta aivan liian nopeasti ohitse, niin minun kuin varmasti myös ikkunan ääressä olevan peikonlehdenkin mielestä, kun aurinko jo pian kaartaa naapuritalon taa.
Minulla on käytössäni one line a day -päiväkirja, johon mahtuu kirjoittamaan muutaman rivin per vuosi ja kirjaa riittää viiden vuoden ajaksi. Illalla päivän mietteitä ja puuhia ylös kirjaillessaan onkin aina mukavaa vilkaista niitä edellisvuoden tunnelmia. Jos olen jotain niiltä riveiltä ja usein suunpieleen hiipivästä hymynkareesta huomannut, niin viime kevääseen verraten tämä kevät on ollut kevyt ja omannäköinen.
Tässä jo lähes perinteistä pääsiäisenä suoritettavaa parvekesiivousta suunnitellessani tajusin, etten ole täällä blogin puolella tainnut pukahtaa sanallakaan siitä miltä parvekkeeni viime kesänä näytti! Siitä voi huomata, että viime vuonna ajatukset olivat kaikkialla muualla paitsi blogissa, sillä parvekkeeni oli kauniimpi ja vihreämpi kuin koskaan ennen ja siitä todellakin olisi riittänyt juttua jaettavaksi. Nyt myös vähän harmittaa, etten kirjannut koko prosessia paremmin muistiin, sillä parveke oli lopulta, kaveriani lainatakseni, eeppinen.
En odottanut kasvieni kasvavan ja kukkivan niin runsaasti, joten ostin pörriäisten iloksi myös amppelin.
En enää edes muista mistä idea silloin lähti, mutta jostain tuli halu kokeilla voisiko pohjoiseen suuntaavalla parvekkeellani viljellä kesäkurpitsaa. Ajatus siitä sitten eskaloitui ja kesäkurpitsan lisäksi kylvin myös kurkun, mansikan, kirsikkatomaatin ja rucolan siemeniä, sekä ostin pienen vadelmapuskan. Lopulta tavoitteenani oli, että saisin jokaisesta edes yhden kypsän tuotoksen. Vadelma otti haasteen kirjaimellisesti tuottaen vain yhden marjan ennen kuin vihannespunkki teki siitä selvää (syksyllä vadelma istutettiin mökkipihalle, saas nähdä onnistuuko elo siellä paremmin). Muut sitten taas suoriutuivat vähän liiankin hyvin ja pieni postimerkin kokoinen parvekkeeni muuttui vihreäksi keitaaksi, jonne en oikeastaan itse enää mahtunut muuten kuin kastelemaan ja hoitamaan istutuksiani.
Kirsikkatomaatit kypsyivät pitkälle syksyyn ja poiminkin niitä lopulta yli 100 kappaletta!
Kesäkurpitsoja kypsyi kesän aikana kolme isoa ja yksi pieni.
Kesäkurpitsan lehdistä kasvoi valtavia ja kurkku kukki runsaasti, vaikka lopulta kypsyttikin vain kaksi isoa kurkkua.
Parvekkeesta oli suunnatonta iloa koko kesän ajan ja varsinkin iltaisin auringon siivilöityessä kasvustojen läpi tunsin suurta auvoa kasvattamiani kasveja katsellen. Sadonkorjuu omalta parvekkeelta oli myös juovuttava tunne (ja sai kaipaamaan omaa, oikeaa pihamaata), mutta silti kokeilu jää ainakin tällä erää ainutkertaiseksi eikä parveke saane ensi kesänä kuin muutaman orvokin somistuksekseen, jos niitäkään. Vaikka parveke tuotti suunnattomasti iloa ja näkösuojaa, se myös tuotti ihan tajuttomasti työtä ja sitoi pysymään kotosalla: äärimmilleenkin täytetyt altakasteluastiat oli helteillä imetty kuiviin parissa päivässä ja tuholaisia sekä härmää oli torjuttava eli kamalasti ei voinut poissa kotoa viettää aikaa ilman, että nakitti jonkun kasteluavuksi.
Tässä vielä lopuksi kuva kännykän uumenista, josta paljastuu vihreyden todellinen määrä:
Kurkku nousi katonrajaan asti,
Instagramin stooreissa onneksi fiilistelin parveketta ja sen kasvua enemmänkin, joista koostin parvekepuutarha-kohokohdan profiiliini sekä vähän lyhyemmän fiilistely reelsin, jos parvekkeen nousua ja tuhoa haluaa tutkia vielä tätä postausta tarkemmin.
Eilen illalla vietettiin Earth Houria enkä oikein tiedä onko minusta tullut kyyninen mummeli vai mikä vaivaa, kun lähinnä vain ärsyynnyin yksittäisten ihmisten Earth Hour -postauksista. Itse en viettänyt pimeää tuntia, sillä olin menossa sen alkaessa jo nukkumaan (oon ollut viime aikoina ihan hervottoman väsynyt), mutta muutama somessa seuraamani tyyppi näytti viettävän.
Earth Hourin tarkoitus kai lienee, että sammuttaessamme valot pohtisimme, että mitä me itse voisimme tehdä luonnon, sen monimuotoisuuden säilyttämisen ja ilmaston hyväksi. Kuinka moni osallistujista oikeasti tekee niin sen tunnin aikana ja aloittaa kestävämmän elämäntavan? Toivottavasti edes joku.
Syy miksi ärsyynnyin aiheeseen liittyvästä päivittämisestä oli se, että kerran vuodessa tietynlaiset tyypit postaa someensa kuvia ja videoita kynttilöiden sytyttämisestä, koska niin mitä ilmeisimmin kuuluu tehdä vaikuttaakseen vastuulliselta ja hyvältä tyypiltä. Tunnin tai videon ottamisen ajan tunnelmoidaan ja sitten palataan taas siihen normaaliin elämään, jossa syödään joka päivä lihaa, lennetään lomilla viikoksi (pahimmillaan vain viikonlopuksi!) ulkomaille tai Lappiin laskettelemaan ja ostetaan pikamuotia useita kertoja kuukaudessa.
Se, että istuu kerran vuodessa tunnin kynttilän valossa postaten siitä someensa, mutta ei tee luonnon hyväksi mitään oikeasti konkreettista ei ole mitään muuta kuin hyvesignalointia ja – voiko näin sanoa – oman henkilöbrändin viherpesua. Ehkä, jos ja kun kyseessä on tuhansia seuraajia omaavat henkilöt.
En oikeastaan tiedä onko Earth Hourille edes enää tarvetta nykyisessä muodossaan, sillä se ei omaa enää samanlaista efektiä kuin ensimmäisinä vuosina. Valojen vapaaehtoinen sammuttaminen tunniksi tuntuu mitättömältä tässä maailman ajassa, vaikka se onkin kaunis solidaarisuuden ele ympäri maailman. Mutta siinäpä se, se on lopulta vain ele, joka ei oikeastaan johda mihinkään ja voi helposti luoda vääristyneen tunteen siitä, että sillä yksittäisellä, kerran vuoteen tapahtuvalla tunnilla olisi jokin erityinen vaikutus johonkin. Moni seuraamistani vastuullisista vaikuttajista oli koko asiasta hiljaa ja ymmärrän todellakin miksi. Suuressa kuvassa tällaisella yksittäisellä hetkellä on lopulta hyvin vähän väliä, mutta sillä mitä teemme ja miten käytämme kaiken muun ajan on enemmän merkitystä
Earth Houria pidempään osallistavimmista tavoista vaikuttaa positiivisesti luontoon ja ilmastoon tykkään mm. Oikeutta eläimille -järjestön järkkäämästä kuukauden kestävästä vegaanihaasteesta, sillä siinä tehdään oikeasti jotain konkreettista ja haasteella on vaikutuksia myös sen jälkeiseen ruokavalioon. Myös sitoutuminen esimerkiksi #viidenvaatteenvuosi-haasteeseen (kirjoitin siitä tämän kirjoituksen lopussa) on hyvä tapa tutkia omaa kulutustaan, kun vaatehankintojen määrä on rajallinen. Rahan tai oman ajan lahjoittaminen luontojärjestöille on myös hyvä tapa tukea luonnonsuojelutyötä sekä luonnon puolesta äänestäminen tämän kevään eduskuntavaaleissa.
Mitä mieltä sie oot: Onko Earth Hour vielä tapahtumana tarpeellinen vai olisiko WWF:n aika keksiä jotain uutta?
Helmikuun harmauden katkaisseet auringonsäteet jukkapalmun lehdillä.
Olen tämän äskettäin kevääksi taittuneen vuoden aikana muutaman kerran ehtinyt miettiä jonkin tapahtuman tai ajatuksen kohdatessani, että tässäpä olisi oiva aihe kirjoittaa blogiin vähän pidemmästikin. Sitten arki on taas vienyt vääjäämättä mukanaan ja niin kirjoittaminen sekä siihen teoriassa innostaneet ajatukset ovat unohtuneet. Ehkä ne eivät lopulta olleet niin tärkeitä, tuumaan, ja livun taas seuraavia ajatusten virtoja kohti.
Viime aikoina olen pohtinut paljon omia arvojani ja rajojani etsiessäni työ(harjoittelu)paikkaa kesäksi. Ne paikat joihin olisin oikeasti halunnut eivät ole ottaneet minuun yhteyttä, mutta sitten taas kävin eräässä hyvin menneessä haastattelussa, jossa töitä riittäisi täysipäiväisesti maaliskuusta syksyyn ja palkkaa sataisi tilille kuin mesikastetta lehmuksen alle. Harmi vain, että työ ei oikeastaan kiinnosta minua ja se menisi parin kuukauden ajan päällekkäin opintojen kanssa jättäen minulle silloin hyvin vähän, jos ollenkaan muuta vapaa-aikaa kuin yöunet (jotka mitä luultavimmin menettäisin stressin vuoksi). Olen joutunut tosissani miettimään arvotanko nykyisillä opiskelijan tuillani suuren tilin korkeammalle kuin vapaa-ajan ja hyvinvoinnin?
Olen päättänyt, että vapaa-aika ja oma hyvinvointini on tässä(kin) kohtaa rahaa tärkeämpää sekä pitää yllä toivoa siitä, että jotain parempaa ja minulle sopivampaa voisi vielä olla tulossa. Jos niin ei kuitenkaa käy, niin onneksi minulla on säästöjä, kuukausittaiset kuluni ovat melko pienet ja voin vaikkapa suorittaa valinnaisia opintoja verkkokurssien muodossa kesällä. Jos minulla ei olisi säästöjä, niin valintani olisi varmasti toinen, sillä vaikkei raha olekaan mikään onnen tae, on sillä kuitenkin suuri merkitys ihmisen hyvinvointiin. Sitä ei vain kovin moni sellainen ymmärrä, jolla rahaa on aina ollut riittämiin.
Aika laittaa nippuun Vuosi ostamatta vaatteita -haaste ja päästän teidät heti kiemurtelemasta jännityksen ikeestä kertomalla, että hyvinhän se meni! Toki te, jotka minua seuraatte instagramin puolella, tiesittekin tämän jo (lähes) heti vuoden vaihtuessa.
Se, että vuosi meni hyvin tarkoittaa sitä, että en ostanut yhtäkään vaatetta koko vuoden aikana. Tiedän, että se tuntuu uskomattomalta ja olenkin asiasta itse kaikkein eniten ymmälläni. Uskomatonta, mutta totta – vuosi meni oikeasti todella nopeasti ja jo muutaman kuukauden jälkeen en oikeastaan enää edes kaivannut vaatekaappiini mitään uutta, koska päähän oli jo iskostunut ajatus siitä ettei mitään uutta oikeasti tarvitse, koska vaatteita on entuudestaan jo niin paljon.
Vuoden aikana oli niin läheisen hautajaiset kuin iloisempiakin juhlia sekä asun vaatineet halloween-juhlat, joista jokaisesta selvisin ostamatta yhden yhtä uutta vaatekappaletta. Halloween-juhliin en lopulta päässyt sairastumisen vuoksi, mutta sinne taiteilin asun jätesäkistä, hautajaisiin löytyi kaappikaupalla mustaa jo valmiiksi ja “firman” bileisiinkin puin saman mekon kuin muutamia vuosia aiemmin.
Usein toistetaan samaa fraasia tapahtumia ja juhlia enteilevinä aikoina, ettei sieltä omasta vaatekaapista löydy mitään päälle pantavaa, vaikka vaatetta on henkarit pullollaan ja sitten ollaankin jo ostamassa jotain uutta. Oli lopulta hirveän helppoa ja vapauttavaa pukeutua juhlavampaa pukeutumista vaativiin tilaisuuksiin, kun tiesi tasan tarkkaan mitä on käytettävissä. Ei ollut sitä takaporttia käydä vain ostamassa jotain uutta, millä ratkaista täysin itse luotu pukeutumisongelma, vaan oli oikeasti käytettävä päätään ja keksittävä, mitä niistä jo valmiina olevista vaatteista saa aikaiseksi. Ja paljonhan niistä saa, kun asiaa vain jaksaa ajatella uuden ostamisen sijaan.
Viime kesän Lepaa-näyttelystä idea ensi kesän kukkapenkkiin?
Ainoa asia minkä koin lopulta jatkuvana puutteena olivat ne aivan tavalliset mustat farkut (joista hölisinkin jo ensimmäisessä aiheeseen liittyvässä postauksessa), joita kaipailinkin lopulta lähes koko vuoden. Oma itsepäisyys ja haasteen mahdollisimman puhtaasti suorittaminen saivat kuitenkin aikaan sen, etten niitä hankkinut, vaan kuljin itsepintaisesti hameissa, mekoissa, ulkoiluun tarkoitetuissa housuissa sekä jo elastaania ulos tunkevissa housuissa, jotka ovat joskus olleet myös reisien ja polvien kohdilta kiiltäväpintaiset. Myönnän kuitenkin auliisti, että 2. päivä tammikuuta kuluvaa vuotta kävin ostamassa mustat farkut Lindexistä – jotka myyjän kieltelystä huolimatta keräävät ihan jokaisen koiran karvan ja pölyhiukkasen 10 metrin säteeltä. Noh, ehkä se on pieni hinta siitä, että löysi kerrankin yhdellä sovistuskierroksella itselleen istuvat housut.
En aio vetää heti perään mitään Toinen vuosi ostamatta vaatteita -haastetta, mutta #viidenvaatteenvuosi kiinnostelee.
Hot or Cool -instituutti on tehnyt laskelmia ja julkaissut raportin, josta ilmenee, että yhden vuoden aikana voi ostaa viisi uutta vaatetta, mukaan lukien kengät muttei alusvaatteet ja sukat, jotta hankinnat pysyisivät planeetan kannalta kestävissä rajoissa. Jos tarvetta syntyisi useammalle tuotteelle, niin ne tulisi hankkia käytettynä. Viisi vaatetta vuodessa on ostolakkoa huomattavasti pehmeämpi lähestymistapa lähteä perkaamaan omaa ajatteluaan kuluttamisesta vaatteiden suhteen. Haasteen aikana joutuu punnitsemaan mitkä hankinnoista ovat oikeasti tarpeellisia, mitä voisi olla järkevämpää ostaa käytettynä tai lainata vaatelainaamosta ja mitä oikeastaan sieltä omasta vaatekaapista jo löytyykään. Ja mikä on tärkeintä muistaa: vaikka saisit ostaa viisi tuotetta, niin sinun ei kannata ostaa niinkään montaa, jos et oikeasti tarvitse mitään uutta.
Katselin tänään Toven (2020) aamupalaa syödessäni ja ihastuin sen tarjoamaan elämäniloon ja vapauteen. Tuntui, että se antoi tulevalle päivälle juuri sellaisen sopivan vallattomuuden vireen, että olisi mahdollista tehdä juuri sitä mitä itse haluaa elämällään tehtävän. Elokuvan loputtua päätin keittää itselleni kupillisen mustaa inkivääriteetä ja kirjoittaa edes vähän pitkästä aikaa. Myöhemmin taidan istahtaa lukemaan ja ehkä, jos pakkanen hieman helpottaa, jalkautua pienelle kävelylle.
Elokuvan tunnelman ja tarinan lisäksi ihastuin myös sen puvustukseen – eritoten juuri Toven osalta. Hänelle valitut asut huokuivat hiljaista eleganssia, mutta silti taiteilijan pidättelemätöntä vapautta. Kaipasin heti elämääni lisää takaa ristittäviä henkseleitä, kauniisti istuvia housuja ja raitapaitoja. Ei kai huomaa, että olen ollut pian vuoden ostamatta uusia vaatteita enkä omista yhtiäkään ehjiä tai hyvin istuvia housuja? Uskallan myös väittää ettei kukaan olisi ollut parempi Toven osaan kuin roolin näytellyt Alma Pöysti.
Tarkoituksenani oli mennä katsomaan Tove jo silloin, kun elokuva oli teattereissa, mutta jokin (lue: työ) aina esti sopivan välin löytämistä ja se jäi lopulta näkemättä. Uskon, että elokuva olisi koskettanut vielä enemmän isolta kankaalta katsottuna, puhelimen ollessa äänettömällä jossakin laukun pohjalla, mutta tarinaan onnistui onneksi uppoamaan myös näin kotisohvalta käsin.
Tove katsottavissa YleAreenassa 3.2.2023 asti ja suosittelen sen katsomista lämpimästi, kun kaipaat elämääsi hieman joie de vivreä.
Kampusalueen kukkaniityt olivat vielä syyskuussa voimissaan
Olen ollut nyt opintovapaalla vähän päälle kuukauden ja opintojen parissa hieman pidempään. Nyt on pienen hengähdystauon vuoro ennen seuraavaa opintokokonaisuutta, kun viime perjantaina alkoi viikon syysloma.
Opinnot tuovat omanlaistansa kiirettä ja tekemistä päiviin, stressiäkin, kun tehtävien palautuspäivämäärät seuraavat vääjäämättä toisiaan nopealla sykkeellä, mutta silti eräs asia loistaa poissaolollaan ja se on väsymys. Minua ei enää jatkuvasti väsytä.
Syön joka päivä hyvin, ehdin ulkoilla ja tavata muita ihmisiä. Nukahdan iltaisin enkä jää vatvomaan tekemättömiä töitä ja jos sattumalta heräänkin yöllä kesken unien en jää unettomana tuijottamaan kattoa. Aamuisin tunnen jopa välillä saaneeni nukkua tarpeeksi. Sydämeni ei enää laukkaa täydellä teholla heti, jos joku vain mainitseekin sanan työ. Kotona on siistiä eikä epämääräisiä kasoja synny sinne, tänne ja tuonne. Ehdin lukea joka ilta ennen nukkumaanmenoa, jos vain haluan. Olen jopa uskaltautunut miettimään jonkin harrastuksen aloittamista.
Muistini saattaa vielä välillä vähän käydä hitaalla, mutta palaudun nykyään nopeammin eikä pinnani katkeaminen ole enää niin ärhäkkää. Tiesinhän minä, että työni uuvutti minua, mutta nyt kun on ottanut reilun askeleen pois päin tajuaa, että kuinka paljon se oikeasti minusta ja minua vei.
Kun luovutin kulkukorttini tunsin keveyttä enkä ole hetkeäkään kaivannut takaisin. Kun lähdin opiskelemaan en vielä tai vieläkään tiedä varmasti onko ala minulle sellaisenaan se oikea, mutta olen varmasti itselleni ikuisesti kiitollinen, että lähdin. Kaikki muu selviää sitten aikanaan.
Elokuussa olen viettänyt kesälomaa ja opetellut ettei minun pidä tehdä mitään. Mökillä ollessanikin saatoin aamiaisen äärellä ajatella, että pitää mennä poimimaan mustikoita ja heti sen perään sanoa ääneen itselleni ja mökin hiljaisille hirsille sinun ei tarvitse tehdä mitään, mutta voit mennä mustikkaan, jos haluat. Kotiin toin mukanani lopulta 1,5 litraa mustikoita. Olisin halunnut noukkia pulleita, sinisiä marjoja enemmänkin sillä metsä oli niitä täynnä, mutta sietämättömäksi käynyt helle ajoi minut pois metsästä jo puolen päivän aikaan.
Helle sen sijaan on määrittänyt minua enemmän sitä mitä voin lomalla tehdä. Kehoni sietää hellettä kovin kehnosti ja voin helposti pahoin, jos joudun olemaan pitkään helteisessä auringonpaahteessa. Niinä päivinä, kun uhmasin hellettä ulkoilemalla pidempään ja kävellen ympäri kaupunkia päädyinkin lopulta makaamaan sohvalla silmät ummessa kuin naiset niissä meemipohjien tauluissa, jotka viettävät victorian wife -kesää, nestettä ja suoloja tankaten. Monen pistävän aurinkoisen päivän vietinkin suurimman osan ajasta joko varjossa tai sisällä lukien – mikä on johtanut siihen, että tätä kirjoittaessani olen lukenut elokuussa jo kuusi kirjaa.
Ilman helteiden myötäistä vaikutustakin olisin silti saattanut tarttua kirjoihin alkuvuotta ahnaammin, sillä jossain ajatusteni perukoilla sykkii pieni pelko siitä etten enää pian ehdi lukea niin paljoa pelkästään huvin vuoksi. Uusi arki koittaa pian, sillä tämän viimeisen kesälomaviikon jälkeen en enää palaa töihin kuin viikoksi.
Hain alkuvuodesta ammattikorkeakouluihin vähän sellaisella kokeilenpa kepillä jäätä -tyylisellä mielellä ja vaikka tuntuikin siltä, etten osannut oikeastaan mitään pääsykokeissa ja joutuisin miettimään asioita vielä uudelleen opiskelupaikka osui kuitenkin kohdalle – kaksikin! Pelkällä todistusvalinnalla pääsin opiskelemaan markkinointia paikalliseen oppilaitokseen, mutta se oli viimeinen valintani eikä markkinointi suoraan sanottuna enää kiinnosta minua niin paljoa enkä jaksa uskoa, että pääsisin tekemään vain haluamaani oikeasti vihreää ja vastuullista markkinointia. Tiesin siis etten paikkaa ottaisi vastaan, vaikka se olisi ainoa vaihtoehtoni. Pääsykokeen jälkeen tie ensimmäiseen toiveeseeni jäi hyvin suurille varasijoille, mutta toiseen valintaani pääsin ja otin opiskelupaikan vastaan. Syyskuun alussa jään opintovapaalle visualistin työstä ja aloitan rakennetun ympäristön opinnot (hortonomi) Hämeen ammattikorkeakoulussa. En vielä tiedä mitä kaikkea se tuo tullessaan tai onko ala minulle oikea ja sopiva, mutta ainakin se kiinnostaa tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin myynti ja markkinointi – tosin moni kaverini on sanonut, että alahan on kuin minulle tehty, mutta tosiasiassahan kyseinen koulutus sisältää hyvin paljon muuta kuin pelkkää kasvien kanssa puuhastelua. Uskon kyllä itsekin suunnan olevan oikea ja toivon, että osaan edes vähän opiskella korkeakoulutasolla. Ensimmäiset lähipäivät ovat jo tällä viikolla ja vatsanpohjassa tuntuu jännityksen kipristyksiä. Hyvänlaisia, onneksi.
Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva oli yksi kesäloman museokohteista
Opiskelun realiteetit paljastuvat minulle varmasti joko aivan yllättäen tai pehmeästi ponnahtaen tehden suunnitelmani ehkä mahdottomiksi, mutta toivon syvästi, että saisin sosiaaliselle elämälle varatun viikonlopun lisäksi jokaiselle viikolle raivattua myös yhden täysin opiskelusta vapaan arkipäivän. Vain minulle omistetun päivän, jolloin saisi luvan kanssa lojua, siivota kotia, lukea opintoihin liittymätöntä kirjallisuutta, kirjoittaa blogia, kirjeitä ja kortteja, katsella elokuvia ja dokumentteja sekä käydä (budjetin mukaan) kahvilassa ja ulkoiluttaa museokorttia omalla kylällä tai opiskelijakortin suomien matkalippualennusten turvin vaikka pää-Hesoissa asti. En halua näännyttää itseäni opintojen äärellä tai nähdä niistä painostavia unia (kuten olen jo alkanut nähdä työhönpaluusta), vaan haluan oppia uutta ilman, että olen burn outin äärellä valmistuttuani tai jättänyt sen vuoksi opinnot kokonaan kesken.
Seuraavaksi nautin lämpöä vielä hieman säteilevästä yrttivoipatongista (vaikka sen jälkeen mahani onkin pyöreä kuin pallo ja pitää korisevaa konserttia) ja pian sen jälkeen maalaan vielä viimeisen seinänpätkän, sillä olen lomani aikana myös vihdoin saanut ensimmäisenä koronakeväänä aloittamaani pintaremonttia eteenpäin.
astu harhaan 