Elämäntapamuutos: työmatkakävely

Miun elämässä oli jonkin aikaa hetki, että miulla ei ollut autoa käytössä. Silloin kuljin joka paikkaan kävellen tai pyörällä, enkä pitänyt sitä juur minään. Pidemmille matkoilla sain auton lainaan. Sitten laina-auto parkkeerautui aika lailla pysyvästi tuohon parkkipaikalle ja laiskistuin. Muistin, kuin helevetin helppoa olikaan vaan hurauttaa autolla kirjastoon, kauppaan, töihin – mihin vaan! Kauniilla kesäkeleillä polkaisin satunnaisesti pyörällä töihin, mutta nekin kerrat on aika pikaisesti laskettu sormia apuna käyttäen.

Joulukuussa taas keskellä maailmantuskaa rypiessäni tein päätöksen, että auto saisi tästä lähtien jäädä tuohon parkkiin suurimmaksi osaksi aikaa. Eihän yksityisautoilussa oikeasti ole mitään järkeä, kun työpaikka on melkein vieressä, hyvä että auto edes lämpenee sillä matkalla talvisaikaan. Sitten se seisoo tuntikaupalla siellä parkissa ilman lämmitystä ja on yhtä ynnynnynnyn-ääntä kun sitä iltamyöhällä käynnistelee. Ei mitään järkeä auton, luonnon tai min terveydenkään kannalta.

Niin siinä sitten kävi, että jalkauduin. Siinä missä autolla työmatka kestää sen kymmenisen minuuttia, kävellen menee 40 minuuttia. Puoli tuntia, tunti kokonaisuudessaan, lisää työmatkoja päivässä ei lopulta ole oikein mitään. Aluksi se toki tuntui siltä, että heittäisin vain aikaa hukkaan, mutta olen ymmärtänyt, että oikeastaan saan lisää aikaa. Itselleni ja vain itselleni.

Työmatkani on siitä mukava, että pääsen kulkemaan puutaloalueiden ja metsien kautta (toki voisin mennä myös keskustan kautta, mutta en halua), mutta myös teollisuusalueen läpi. Menomatkalla tuijottelen maisemia ja valmistaudun henkisesti työpäivään miettien päivän tehtäviä. Teollisuusalueella nuuhkin vuoroin tuoreen leivän, pullan (Vaasanin leipomo tuottaa aina iloa ja mielitekoja!) tai käsitellyn puun tuoksuja. Kotimatkalla laitan kuulokkeet korviini ja laitan podcastin (mm. Melkein kaikki rahasta, Auta Antti! & After Work) pyörimään. Työpäivä sulaa pois mielestä eikä pääse mukanani kotiin asti. Kotiovea aukaistessa mieli on rauhallinen. Autolla matkoja kulkiessani rauhoittuminen piti tehdä kotona ja usein päädyin vain selaamaan instagramia sohvalle, että kierrokset laskisivat. Kumpi vaikuttaa terveemmältä?

Kävellessäni sitten töihin tai kotiin saan aimoannoksen raitista ilmaa, päivänvaloa (edes toisella matkalla vielä tähän aikaan vuodesta), hyötyliikuntaa ja todellakin omaa aikaa. Silloin en ole somessa, vastaile viesteihin tai reagoi kännykän piippauksiin vaan annan omille ajatuksilleni aikaa. Vatvon milloin mitäkin, käsittelen eri aiheita ja välillä jopa mallintelen päässäni blogipostauksia. Toki myönnän välillä myös kulkevani autolla, kuten tänään aion tehdä. Minulla on iltavuoro, mikä tarkoittaa sitä, että olen vasta 21 jälkeen kotona ja aamulla pitäisi lähteä talsimaan aamuvuoroon ennen kello yhdeksää. Tällaisina vuorovaihtoina olen antanut itselleni luvan autoilla ja suoritan samalla suuremman kauppareissun.

Sanottakoon myös, ettei kävely ole aina kovin miellyttävää. Välillä on ytimiin asti pureutuvaa tuulta, sataa pistelevää lunta vaakatasossa naamaan, reppu hiostaa selkää, teitä ole aurattu lainkaan tai on liukasta kuin luistinradalla. Silti sitä vaan jatkaa, sillä jo edellämainitut hyödyt ovat haittoja suuremmat. Niiden lisäksi myös oma hiilijalanjälkeni pienenee, mieleni on tyynempi (paitsi niinä päivinä kun sataa lisää lunta eikä edellisiäkään ole aurattu!), nukun huomattavasti enemmän, ei tarvitse raapata auton laseja joka helkutin päivä tai kaivaa sitä hangesta ja säästän rahaa, koska bensakulut pienenevät n. 30-40e kuussa!

Olen nyt noin kuukauden päivät onnistunut pysymään tämän muutoksen piirissä, mutta pitäkää peukkuja etten laiskistu taas uudelleen. Kai tästä joskus tulee ihan oikea tapa eikä vain elämän(tapa)muutos.

Upeaa viikonloppua ihmiset, ainakin tänne meidän kulmalle on lupailtu aikas hyviä ulkoilukelejä!