Nousin eilen taas ensimmäistä kertaa polkupyörän selkään pitkän talven jäljiltä. Hetki tuntui huumaavalta, suureelliselta vapaudelta ajaa minne vain ja päästä sinne nopeammin kuin kävellen koskaan pääsisi. Siirsin jo ajatukseni pidempiin pyörämatkoihin ja fiilistelin niitä ennakkoon. Sieluni lämpeni miettiessäni paahteisen auringon lämmittämän asfaltin tuoksua ja kevyen kesätuulen pyörteitä hiusten seassa.
Illalla kahdeksan jälkeen maailma kylpi vielä valossa ja aurinko vasta suunnitteli laskuaan. Tapojeni vastaisesti en polkenut täyttä vauhtia, vaan konkeloin vain rauhallisesti eteenpäin. Linnut lauloivat suurena kuorona jokainen omaa lauluaan ja metsäpolun varrella mustarastaskin luikautti niin kauniin sävelen, että sydämessäni tyrskähti jotakin sijoiltaan. Satunnaisesti osuin kohtiin, joissa kasvoilleni osui lämmin ilmavirta – sellainen, joita kohtaa yleensä vasta hiljalleen viilenneinä kesäiltoina.
Mietin viime kevättä ja mennyttä kesää. Heikkoja hankia ja heikkoja hetkiä. Kurjaa kevättä ja kepeää kesää, joiden summana alkoi lopulta seesteinen syksy. Keväällä muistan kuunnelleeni paljon Vestaa samalla, kun koitin työntää sieluani ulos silmieni kautta kyyneleiksi muutettuna. Kesällä keskityin hokemaan Paperi T:n kanssa yhteen ääneen kaiken olevan hyvin ja hetken kaikki taisi ollakin. Hiljalleen kesä mureni sormien välissä muuttuen syksyksi, sateiseksi, Helsingiksi ja Ouluksi, rimpuiluksi. Hiljalleen jää hiipi tien pintoihin ja auton ikkunoihin asettaen minut paikalleen soittamaan CB:n Maniacia kymmeniä kertoja putkeen ja kohtaamaan jotakin uutta huoltoaseman kelmeässä valossa. Jotakin joka matkaa mukana tähän kevääseen.
Kepeää kevättä ihmiset, kuunnelkaa lintuja ja kääntäkää kasvonne kohti alati ylemmäs nousevaa aurinkoa. Kevät saapui siis sittenkin, pienillä varaslähdöillä kesään.
…locking rhythm to the beat of her heart changing movement into light
she has danced into the danger zone when the dancer becomes the dance
and she’s dancing like she’s never danced before…
astu harhaan 