Syksyn tulon voi jo maistaa illan hämärässä.
Ilma on tyyni, aurinko on painunut mailleen. Aivan kuin illasta olisi imaistu viimeinenkin elämä pois, eikä sitä huomaa kuin vasta liian myöhään. Tuuli ratsastaa pellon yläpuolella ja lähenee taivuttaen puut kanssaan villiin tanssiin. Hetkessä maailma ympärillä räjähtää tuulen lennättäessä hiukset taivaisiin.
Yöllä ikkunaverho imeytyy ulospäin kunnes tuuli taas työntää sen takaisin. Se taivuttaa puunrunkoja kumarruksiin ja saa pellon aaltoilemaan.
Sade antaa odotuttaa itseään.
29.7.2018
– – –
Etsiskelin tyhjänpuoleista muistikirjaa yhteen projektiin laatikoideni uumenista, mutta löysinkin vain summittaisesti täytettyjä sellaisia, vanhoja päiväkirjoja ja ties mitä terveellisen elämän joogaohjeita ja vanhoja vesiväritöitä. Löysin myös tuon ylle kopioimani tekstin viime vuoden heinäkuulta, jolloin olen nähtävästi jaksanut viedä muistikirjan mukaani mökille.
Usein mietin, että pitäisi kirjoittaa enemmän käsin. Jos nyt ei päiväkirjaa, niin tuollaisia lyhyitä hetkiä, tuntemuksia, koettuja fiiliksiä ja niitä asioita, joita on nähnyt. Mieleen putkahtavia ajatuksia, joiden tietää unohtuvan, jos niitä ei kirjoita mihinkään ylös. Sanapareja, lainauksia, aiheita, rakkauden tyrskäyksiä ja inhon väristyksiä. En edes halua tietää kuinka monta täydellistä lausetta tai puhdasta tunnetta olen ehtinyt elämässäni unohtaa vain siksi etten ole kirjoittanut niitä ylös. Jossain asioissa muistini lahoaa kuin vanhan ladon seinä, eikä minulta kannata kauheasti kysellä vuosilukuja, ihmisiä tai paikkoja, lapsuuden tapahtumia tai nuoruudenkaan, viime kevätkin alkaa jo olla hatara.
Kun luen vanhoja tekstejäni muistan kirkkaana sen kaiken. Tuonkin illan, kun lämpö ja viileys kävivät pitkää taistelua, kun toisessa kohtaa pihaa vielä tarkeni, mutta toisessa piti vetää hupparia tiukemmin ympärille. Muistan sen vimman, jolla tuuli tuli kohti pellon yli ja meinasi viedä kaiken mukanaan, muttei tuonut tuonut sadetta muassaan, vaikka sen läsnäolon ja lähenemisen tunsi ilman kevyenä väreenä. Muistan, kuinka myöhemmin parvella maatessani verho lipui vuoroin ikkunasta ja taas takaisin sisään tuulen vinkuessa varaston peltikaton alla. En ole muistanut sitä vuoteen, mutta nyt muistan sen taas.
Minkälainen suhde sinulla on käsin kirjoittamiseen vai onko näppäimistö rakkaampi?
astu harhaan 
Aiemmin kirjoitin tosi paljon käsin – vihkoja ja päiväkirjoja on laatikkotolkulla, mutta kyllähän näppiksen kanssa vauhti on kovempi, joten enenevässä määrin tulee kirjoittettua macilla.
Nykyään taidan käsin kirjoittaa enää synttäri- ja joulukortit.
Käsin kirjoittaen tekstissä olisi kyllä varmasti enemmän “järkeä”, kun ei voi vaan naputtaa vaan joutuu odottamaan että ajatus ehtii kynänkärjen kautta paperille 🙂
Kaunis tuo ylöskirjaamasi hetki ❤
LikeLiked by 1 person
Vähän sama, enää käsin tulee just kirjoitettuja kortteja ja kauppalistoja. Kirjeitä ja päiväkirjaa varmaan pitäisi, että pysyisi käsiala sellaisena, että siitä saa selvää.
Miusta käsinkirjoittaminen on usein liian hidasta, kun ajatus siintää jo seuraavassa ajatuksessa, mutta kynässä on vielä kesken se ensimmäisen ässänkiekura. 😀
Ja kiitos, sanat ei anna sille illalle kunnollista kuvaa, mutta kaunis se kyllä oli. ❤
LikeLike
Mä kirjottelen asioita ylös kalenteriin ja esimerkiksi ahdistuksen purkuun olen käyttänyt vihkoon kirjoittamista. Kun asian on saanut ulos, on olo helpompi.
LikeLiked by 1 person
Erittäin totta! Kun itseään vaivanneen asian tai ahdistuksen saa siirrettyä kirjoitettuun muotoon, niin se helpottaa heti oloa. Ihan kuin siitä tulisi jokin konkreettinen tavara, jota voi tarkastella itsensä ulkopuolella helpommin kuin pään sisällä.
LikeLiked by 1 person