Kirjoittamisesta, syksystä ja uusista aluista

Viime kuukausina minusta on usein tuntunut siltä, ettei minulla oikein olisi blogille mitään annettavaa. Aiheet jotka päässäni suurimman osan ajasta pyörivät eivät kuulu tänne ja sitten taas en tunnu osaavan kirjoittaa yleispätevistä aiheistakaan. En paikoista joissa käyn, mitä niissä koen tai kirjoista joita luen ennen nukkumaanmenoa – pitäisi kai vain taas yrittää, sillä paikkoja ja kirjoja on kertynyt. Välillä tuntuu, että olisin sanonut jo kaiken, samat sanat ovat osuneet peräkkäin liian usein ja aiheet pyörivät myötäpäivään itseään toistaen kuin tasatunnit analogisessa kellotaulussa.

Silti blogiovien ja -ikkunoiden laittaminen säppiin tuntuu vieraalta ajatukselta, sillä tätä hommaa on tehnyt jo niin kauan eikä lopettaminen ole koskaan onnistunut. Välillä harmittaa, että on tullut poistaneeksi vanhoja tekstejään kokonaan, livejournalista ja blogspotista lähtien, mutta ehkä se oli tarpeellista. En usko, että tunnistaisin itseäni enää niiltä ajoilta, kun muutamankin vuoden takaiset ajatukset tuntuvat usein jo vierailta – kuin jonkun muun kertomilta. Myös se, että siirtäisin kaikki tekstini vain sivuun muiden silmiltä tuntuisi oudolta, sillä miten voisin ikinä kehittyä kirjoittajana siihen pisteeseen asti kuin haluan, jos en koskaan saisi palautteena niitä piikikkäitä ruusuja tai pehmoisia voikukkia.

Ehkä asiaa pitäisikin ajatella juuri tuolta toiselta kantilta. Ei niin, että mitä minä annan blogille, vaan mitä blogi antaa minulle. Vaikka itse usein tuntee itsensä yhtä luovaksi kuin tiskialtaan yllä kuivuva rätti, niin jotenkin sitä silti löytää blogiin jotakin kirjoitettavaa – jos nyt ei omaansa, niin edes toisten kommenttibokseihin. Oma blogi antaa ajatuksilleni oman paikan, jonne voin kirjoittaa aiheista jotka eivät ole millään tavalla pöytälaatikkoon taipuvia kirjoituksia. Se antaa luvan kirjoittaa juuri minua kiinnostavista asioista, joista kaverini eivät ehkä ole niin kiinnostuneet ja mahdollistaa samalla vuorovaikutuksen muiden kanssa. Yksi julkisen blogin parhaita puolia onkin juuri se, että saa aikaan keskustelua ja pääsee vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneet samoista asioista kuin minä ja jaksavat kerta toisensa jälkeen kommentoida tekstejäni palautetta antaen ja uusia näkökulmia sekä mielipiteitä  esittäen – tai sitten ihan kommentoiden kuulumisiaan, mikä sekin on mukavaa. Jotkut ovat satunnaisia kommentoijia ja joidenkin kanssa on kuljettu yhteistä blogimatkaa jo vuosia, hiljalleen tutustuen ja blogikavereiksi muuttuen – yhden kanssa ruudun ulkopuolellakin tavaten. Välillä tekisi mieli tutustua heihin muihinkin paremmin, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu aina vaikealta. Muiden blogeista luetut tekstit ovat usein myös inspiroineet minua joidenkin tekstien kirjoittamisessa ja satunnaisesti blogeissa kiertävät haasteet ovat mukavaa ajanvietettä ja täytettä blogiin. Kiitos siis teille kaikille, jotka tätäkin tekstiä luette niin kommenteista, inspiraatioista kuin blogitoveruudestakin – niin ja kannustuksesta myös heiltä, jotka elävässä elämässä kulkevat mukana.

Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä itseilmaisun muoto siitä lähtien, kun sen taidon opin ja asioiden ylöskirjaaminen tapa, jonka aloitin ensimmäisellä luokalla aloittaessani ensimmäinen päiväkirjani (joka on erittäin tärkeä teos kulttuurisesti sisältäen mm. eri päivien ruoka-annoksia ja sitä, kenen kanssa leikki milloinkin ja oliko koulussa mukavaa). Ei kai tämä nykyaikainen blogin pitäminen ihan hirveästi siitä taida erota, haha. Blogia olen päivittänyt satunnaisesti ja välillä koordinoiden tietyt ajat ja päivät postauksille, mutta ensimmäinen lähestymistapa on pitkän tutkinnan tuloksena minulle kuitenkin se kaikkein läheisin – tekstiä syntyy, kun tekstiä syntyy, ei sitä voi kamalasti määräillä ja pakottaa itsestään ulos ilman, että laatu kärsisi huomattavasti. Joskus olisi asiaa viiden postauksen verran päivässä ja välillä taas ehkä kerran kuussa, jos silloinkaan.

Syksy tuntuu omalla kohdallani, kuten monella muullakin, aina uudelta alulta, vaikka se suurimmaksi osaksi kylvääkin ympärillemme vain kuolemaa ja lepoa laittaessaan luonnon taas pitkäksi aikaa pauselle. Blogistakin se saattaa valua näkyville, sillä vaikka tämän päivittäminen on tuntunut pitkään hieman tangertelevalta, niin päivä päivältä tunnen taas enemmän intoa tekstin tuottamiseen – aiheesta kuin aiheesta. Sisälläni on myös määrittelemättömän ajan kuplinut jokin levottomuus, enkä oikein ole tiennyt mitä se on ollut tai mihin suuntaan se on minua koittanut työntää. Kun jokin aika sitten seisoin Oulussa pienen lammikon äärellä ja samoilin pitkin loputtomia puistomaisemia loppukesän kukkia ja muita tuoksuja nuuhkien, koin jonkinlaisen heräämisen kuin se kytenyt kupla olisikin yllättäen puhjennut. Samalla hetkellä moni solmu sisälläni tuntui aukeavan kuin taikurin käsissä ja näin tulevaisuuteni hieman selkeämpänä. Nyt tarvitsen vain lisärohkeutta tarvittavan ensimmäisen askeleen ottamiseen, mutta saa nähdä löytyykö sitä ja näin ollen palaanko tähän aiheeseen enää koskaan.

Kävi miten kävi, tämä syksy tuo varmasti mukanaan monia uusia asioita, niin kuin se aina tuo. Osa niistä on suunniteltuja ja osa sellaisia, joihin ei varmasti osaa mitenkään päin varautua, niin hyvässä kuin huonossakin. Olkoon minun ja teidän kaikkien syksy kuitenkin täynnä lämpöä, läheisiä ja lempeyttä, uusia asioita ja mahtavia mahdollisuuksia.

❤