Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

“Karu ja ankara luonto piirtää ääriviivoja paikasta, joka hohkaa entistä aikaa. Venäläisten asuttama Pyramidenin kylä Huippuvuorilla oli neuvostoaikainen onnela, jossa tehtiin töitä, tanssittiin ja rakastuttiin. Nyt kylä on hiljainen, lähes autio. Talven lähestyessä viimeinen turistilaiva lähtee, ja jäljelle jää vain kourallinen ihmisiä vartioimaan kylää. Heidän joukossaan on ensikertalainen, suomalainen Kriril, joka on tullut äärimmäiseen pohjoiseen menneisyytensä ajamana. Vuosikymmenten takaa palaavat kaipauksen suolaamat muistot, mutta yhtä liki tulevat tyhjentyneiden rakennusten kätkemä menetys. Vaikka tilaa on paljon, elinpiiri kylmyyden, pimeän ja lumen keskellä on ahdas.”

Bongasin Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä teoksen ensin Kustantamo S&S:n instagramissa ja sitten hetken päästä kirjaston uutuudet-hyllystä jättäen sen sinne useasti. Sitten eräänä kertana vain nostin sen mukaani sen kummempia miettimättä. Takakannenkin luin vasta kotona, sitten taas uudelleen kirjaa aloittaessani ja vielä kolmannen kerran kirjan jo ollessa kesken – niin että mistä tämä nyt oikein siis kertoikaan?

Yksinäisyydestä, lauman kaipuusta, vapaudesta elää ja tehdä valintoja sekä syvimmät ytimetkin jäädyttävästä kylmyydestä. Rakkaudesta, jääkarhuista, utopioista ja häpeästä. Siitä, mitä on elää kahden kansalaisuuden välillä, kuulumatta kunnolla oikein kumpaankaan.

Rauanjoen teksti on maalailevaa ja niin kuvaavaa, että Pyramiden ja pureva kylmyys esittäytyvät elävästi myös lämpimässä vuoteessa pää pehmoisella tyynyllä leväten. Tekstin ollessa erityisen kaunista, se ei kuitenkaan ollut pikkusievää tai poikkileikkaavaa, mutkia suoriksi laittavaa sorttia, johon moni nykyajan kirjailija tai suomentaja helposti sortuu. Teksti oli kuitenkin sellaista, että ainakin minun oli aina hetken verran kasattava itseäni saadakseni taas rytmistä ja oikeasta mielentilasta kiinni. Vain yhden luvun kerrallaan lukeminen ei siis olisi tullut kysymykseenkään, mutta toisaalta, en olisi halunnutkaan lukea kirjaa niin lyhyissä pätkissä. Toisaalta en myöskään olisi mitenkään voinut lukea sitä kerralla putkeen. Vaikka teos oli koukuttava, niin silti se pakotti pitämään myös taukoja.

Kirjan luettuani oli pakko siirtyä myös googlen pariin, sillä sivistykseni ei todellakaan kantanut Huippuvuorille Pyramideniin asti. Ensimmäisistä toki tiesin ja nyt siis jälkimmäisestäkin. Faktaa ja fiktiota, maagista realismia, sisältävät kirjat viehättävät varmasti monia ja kun kirjassa manittujen lentokoneiden numerotkin täsmäävät aitoihin, niin lienee syytä antaa tunnustusta kirjailijalle tehdystä taustatyöstä.

Lenin-setä ei asu enää täällä ei ole mielestäni saanut niin paljon huomiota mediassa kuin se ansaitsisi, enkä ole nähnyt sen kansitaiteenkaan vilahtelevan yhtä usein somessa, kuin kauniimpikantisten teosten. Älkää antako kuitenkaan sen huijata itseänne (kuten Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on huijannut, ei se oikeasti ole niin hyvä, sen kansi on vain tosi hyvää instagrammatskua. kyllä, olen sen lukenut, eli ei ollut mututuntuma vaan mielipide.) vaan tarttukaa tähän rohkeasti, jos jossakin törmäätte.

Kirja saa myös miettimään, että kestäisikö oma pää puolta vuotta sisäelimiä jäädyttävää pakkasta neljän muun ihmisen seurassa ja vain satunnaisin kontaktein ulkomaailmaan? Vaikka erakkoelämästä välillä haaveileekin, niin tuollaisessa erakoitumisessa mieleni hajoaisi varmaan jo vajaassa kuukaudessa pirstaleiksi ja olisin valmis palaamaan maitojunalla kotiin heti ensimmäisen mahdollisuuden osuessa kohdalle. Ehkä jossain lämpimässä kohteessa kestäisin.

Onko Lenin-setä ei asu enää täällä tuttu tai mitä siun pääkoppa sanoisi puolen vuoden pakkasessa erakoitumisesta?