Kolmen päivän sometauko

Kuten aiemmin mainittua, olin juhannuksena oman aktiivisimman someni tavoittamattomissa. Twitterissä en (enää) ole, Facebookissa käyn kerta viikkoon, jos silloinkaan, mutta messengeriä ja Instagramia käytän päivittäin – jälkimmäistä ehkä liikaakin – joten ne saivat jäädä kokonaan kolmen päivän ajaksi, sillä kaipasin aikaa vain itselleni.

Instagram on parhaimmillaan upea väline yhteyksien luomiseen eri ihmisten välillä, sieltä löytyy helposti saman henkistä seuraa, se sisältää erilaisia yhteisöjä ja on täynnä inspiroivaa sisältöä. Uusien tuttavuuksien ja ystävien lisäksi sen kautta voi jopa päätyä treffeille ja löytää itselleen elämänkumppanin. Minäkin olen käynyt Instagramin kautta treffeillä muutama vuosi sitten ja yksi nykyisistä ystävyyssuhteistani sai tavallaan alkunsa tykkäilyistä ja yksityisviesteistä.

Jos Instagram kerran on niin upea paikka, niin miksi halusin pysyä sieltä poissa päivien ajan? Koska en halunnut käyttää vapaitani siihen, että kuljen puhelin kourassa päivittämässä omia menemisiäni ja tekemisiäni storyn puolelle tai että seuraisin muiden puuhia fomon jyskyttäessä takaraivossa luoden paineita erilaisen juhannuksen suorittamiseen. En halunnut nähdä yhtäkään täydellistä aseteltua ruokakuvaa, kukkaketoa, saunan raikasta olotilaa, kaveriporukkaa ja mökki- tai järvimaisemaa, sillä ne olisivat takuuvarmasti saaneet minut katumaan valintaani jäädä yksin kotiin – valintaa, joka oli minun mielenterveydelleni ja jaksamiselleni tulevassa arjessa erittäin tärkeää. Kello 22 torstai-iltana Instagram sulkeutui ja avasin sen seuraavan kerran vasta maanantaina.

Ensimmäinen päivä oli vaikea. Ei sen vuoksi, että olisin halunnut nähdä kuvavirtaa, vaan siksi, että olen niin tottunut avaamaan kyseisen sovelluksen aina television mainoskatkoilla ja muilla tyhjillä hetkillä. Tajusin myös, että peukaloni hakeutuu aina Whatsappin suljettuani suoraan Instagram-painikkeelle. Siirsin kuvakkeen pois ensimmäiseltä ruudulta etten vahingossa täppää sitä auki. Päätin myös jättää sen sinne pysyvästi, sillä en halua olla niin ehdollistunut sovelluksen avaamiseen ilman sen oikeaa tiedostamista.

Toisena päivänä unohdin jo useasti koko sovelluksen olemassaolon, mutta muutaman kerran se tupsahti mieleen niinä hetkinä, kun osuin jonkin sellaisen asian kohdalle, jonka olisin voinut postata storyyni. Tällä kertaa nautin näkymistä vain itse ja se tuntui oikeastaan aika hyvältä, eri tavalla läsnäolevalta. Että siinä se valtaisa määrä lupiineja vaan heiluu tuulessa kimalaisten surratessa ympärillä, eikä missään näy ristinsielua ja vain mie nään sen hetken. Kolmantena päivänä olin jo jotenkin tottunut somettomuuteen ja mietin, että kylläpä elämä oli ennen leppoisaa ja paljon aikaansaavempaa, kun ei ollut koko ajan räpeltämässä puhelintaan turhanpäiten.

Tauon aikana ymmärsin myös, että siinä missä minä olin (ja lienen edelleen?) koukussa Instagramin käyttämiseen, niin sekin oli riippuvainen minusta. Useamman kerran kolmen päivän aikana se ilmoitti minulle, että tietyt kaverini olivat päivittäneet storyjään ja minun pitäisi ne nähdä. Näin ei ollut käynyt koskaan aiemmin. Kun aplikaatio huomasi minun olevan epäaktiivinen se yritti saada minut taas itsensä pariin fomon avulla – täällä tapahtuu nyt jotain, mitä sinä et näe, jos et NYT tule ja katso. Myös sähköpostiini alkoi tupsahdella viestejä Facebookilta ja messengeriltä, että hei täällä olisi nyt näiltä ihmisiltä uusia juttuja, kuvia ja viestejäkin olisi, tule katsomaan. Tässä molemmin puoleisessa riippuvuussuhteessa ihminen on kuitenkin voittaja – me voimme aina soittaa tai tavata kaverimme, mutta aplikaatio on aina bisnes, joka tarvitsee meitä aivan eri tavalla. Jokainen kerta, kun jätämme heidän myymänsä tuotteen avaamatta on heille tappiota, jota heidän pitää estää kaikin keinoin.

Instagramin siirtäminen kokonaan pois puhelimen ensimmäiseltä näytöltä oli paras mahdollinen päätös. Olen käyttänyt sovelluksessa paljon vähemmän aikaa ja päätynyt aika lailla yhdellä tai kahdella istumalla katsomaan läpi päivän postaukset ja storyt sen sijaan, että kurkkisin niitä jokaisessa vapaassa välissä – huomaan myös skippaavani niitä herkemmin kuin ennen. Kun Instagramiin palasi sen vain kolmen päivän jälkeen sitä huomasi kuinka moneen turhaan asiaan sielläkin on aikaansa kuluttanut. Omassa elämässä jollain tapaa läsnä olevien ihmisten jutut kiinnostivat, mutta kaikkien firmojen, julkkisten tai jotenkin omassa elämässä etäiseksi jääneiden hahmojen tekemiset skippasin – ja se teki aika hyvää. Myös se, ettei enää avaa sovellusta heti ensimmäisenä aamulla on ollut myös virkistävää.

Jos joskus tuntuu siltä, että some vie liikaa aikaasi tai että saat siitä enemmän huonoa kuin hyvää, niin laita se vaan rohkeasti kiinni joksikin aikaa. Jo muutamassa päivässä huomaat mitkä asiat siinä tuntuvat rajoittavilta ja tuovat huonoa oloa ja mitkä taas saavat fiiliksen paremmaksi. Kesä on mitä parhainta aikaa sometaukoilulle ja itse harkitsen vakavasti somettomia viikonloppuja – en tiedä saanko aikaiseksi joka viikonloppu, mutta ainakin välillä olisi hyvä rauhoittaa.

Mikä on sinun suhteesi someen ja oletko ollut sometauolla? Miltä se sinusta tuntui?