Valkmusan kansallispuisto

Kävin eräänä lomapäivänä Valkmusan kansallispuistossa Pyhtäällä. Olin käynyt siellä vain kerran aiemmin, alkusyksystä 2016, vaikka se sijaitsee vain vajaan tunnin automatkan päässä kotoa. Mikä siinä onkin, että lähelle on aina niin pitkä matka ja todella vaikea lähteä? Kauempana olevat kohteet kiinnostavat aina jostain syystä enemmän ja niistä innostuukin ihan eri tavalla. Nyt oli kuitenkin keksittävä jokin mukava lähikohde, kun tiedossa oli maanantainen 8 tunnin vesikatko lyhyillä sähkökatkoilla höystettynä (#putkiremontinvuosi se vaan antaa parastaan), sillä olin ollut liesussa ensin Oulussa ja sitten melkein viikon naapurkaupunnissa ja halusin tulla päivän päätteeksi takaisin kotiin. Kohteeksi valikoitui siis Valkmusa, jonka muistelin olevan mukavan mittainen ja kameran mukaan ottamisen arvoinen paikka.

Ja olihan se juuri kaikkea sitä mitä muistelinkin sen olevan. Simonsaaren lenkki on hieman päälle kahden kilometrin mittainen pitkospuutaival läpi kosteiden soiden, metsien, rantaheinikkojen ja suopursumetsikköjen läpi. Matkalta löytyy myös näkötorni, josta voi tiirailla sääksiä pesineen ja korppeja, joiden raakunta ainakin siivitti aavemaisesti omaa yksinäistä matkaani, sillä vastaan tuli noin arkiaamupäivänä vain yksi ihminen. Hirviäkin lienee siellä joskus nähty ja olisin sellaisen halunnut nähdä itsekin, mutta eihän sellaista tuuria nyt kohdalle satu.

Reitin varrelle on ripoteltu myös pitkiä penkkejä, joille istahtaa lepäämään ja/tai tuijottelemaan joko suo- tai metsämaisemaa – miksei myös maistelemaan eväitä. Itse jäin muutamalle penkkipaikalle hengailemaan hetkeksi ja ainakin ne olivat todella hyvin sijoitettu. Maisemat olivat kauniit ja metsässä olevan penkin ympärillä jaksoivat vielä pikkulinnutkin laulaa korpin kumean raakunnan lisäksi. Hirvien lisäksi olisin halunnut nähdä myös kurkia, mutta niitä ei valitettavasti näkynyt eikä kuulunut koko reissulla. Eläimistön vajavuuden sijaan kasvisto sentään oli monipuolinen. Kanervat kukkivat kauniisti, kypsiä karpaloita ja puolukoita oli vaikka kuinka ja paljon, suopursuja pursuili (on mahtanut olla kukinnan aikaan niin vahva tuoksu, että sen läpi on pitänyt mennä macheten kanssa) ja maisemat vaihtuivat kuin leikaten metsästä suohon ja suosta taas metsään.

Lenkki oli kierretty noin puolessatoista tunnissa, vaikka pysähtelin ja polvistuin jatkuvasti kuvaamaan ja vain hengittelemään puhdasta ja tuoksuvaa ilmaa, joten se sopii myös heille, jotka eivät halua kuluttaa luonnon ääressä koko päivää. Kotiintulaiseksi toin ainakin yhden hirvikärpäsen, jonka kaapaisin niskastani ja erittäin levollisen mielen. Kyllä se vain tekee mielelle ja sielulle hyvää käydä tuijottamassa luontoa ja sen rauhaa. Siellä kaikella on paikkansa, aikansa, tuoksunsa ja äänensä. Vaikka luontosuhteeni ei ole mitenkään erityisesti ollut koskaan katkolla, niin jotenkin tänä kesänä olen silti löytänyt luonnon uudestaan ja teinkin vakaan päätöksen liikkua siellä paljon enemmän – varsinkin luonnon- ja kansallispuistoissa retkiä tehden, kuten lähimetsiinkin poiketen vieläkin useammin. En usko, että minusta mitään kunnon eräjormaa viikon telttaretkineen saa, mutta aktiivisen päiväretkeläisen kyllä.